Aika ja minä

28.2.04

Everything is everything or something
Sehän on ilmeinen elämänhallintaongelma, että turvautuu kirjoittamiseen, vaikka ei voi liittää kirjoittamistaan osaksi minkäänlaista organisoitua toimintaa. Aina ei tätä turvapaikkaa edes ole tarjolla, kun mieli jo kirjoittaa. Kun olisi tarjolla, niin sitten iskee kirjoituskammo helposti. Repsottavia ajatusketjuja on kyllä mukava solmiskella keskustellessa tai maisemaa katsellessa tai aamulla heräillessä... Ruutua tuijottamalla ne eivät solmiudu. Heitän kuitenkin teille taas palan tekstiä, jotta pääsen eroon edes pienestä määrästä turhia vir(i)kkeitä. Tämä palsta ei ole vain pöytälaatikko vaan julkinen paperikori, sillä raaskin kyllä heittää keskeneräiset ideani pois, mutta en hävittää niitä.
Merkitsin taannoin Autumnan luona muistiin seuraavaa, kun löysin jostain kynän ja paperia:
En jonkinlaisen itsehalveksunnan ja välinpitämättömyyden lyömänä tule useinkaan ottaneeksi muistiinpanovälineitä mukaan, ja kuitenkin niitä saattaa tarvita hetkenä minä tahansa --- ja kun niitä tarvitaan, koen olevani hetken olemassa.
... ja ajan tasalla...
Eräs ongelma: olen luottanut liikaa muistiinpanoihin.
Toinen ongelma: näyttää mahdottomalta laatia luettelo ongelmista.
Tietysti näyttää, jos päämäärä on täysin epämääräinen. Se on se pääprobleema, mutkikas, mutta jotenkin kaunis minusta.
Kolmas ongelma: muistiinpanoistani ei tahdo saada selvää.
Voisiko apinakoetta soveltaa bloggaamiseenkin?
Kun osaan kirjoittaa niin, että viihdytän itseäni, kirjoitan paremmin. Itsekritiikilläni on taipumus keskeyttää ajattelu, juuri kun olen pääsemässä asiaan. Hyvä olo viestii: "Jatka tutkimuksia"; huono olo merkitsee turhautumista ja motivaation katoamista: "Ei kannata", se sanoo. Näin naiivi ja yksinkertainen olen, kun koetan ajatella. Päämääräni ovat sisäisiä, ja jos en kunnioita niitä, enpä oikein kykene kunnioittamaan muitakaan tehtäviä.
Uutteraa ja hapahkoa tekstitarjoilija-Henryä minusta ei tule. Toki tämä on rajoittuneisuutta. Mikä tyylini onkin, en ole ainakaan pragmaatikko. Tämä käy ilmi myös tekemistäni psykologisista testeistä, joihin on linkki Juuso Hyvärisen blogista.
Olen liki jatkuvasti, jonkinlaisena kömpelönä myönnytyksenä olosuhteille, antanut pohdintani katketa ja valua tyhjiin. Kun loppusuora aukeaa, ala kompuroida. Kuitenkin sikäli kuin minulla on ajattelutaitoja, olen oppinut ne ajattelemalla --- kommunikaation ja pohdiskelun kautta. Taitaisi olla korkea aika panostaa siihen, että uskallan myös kokeilla.
Kokeiluissa on pelottavinta se, että kokeet, joita saatan tehdä oman toimintani ja ajatteluni alueella, eivät voi täyttää väljimpiäkään tieteellisen tutkimuksen mielekkyys- ja luotettavuuskriteereitä. Ainoa, mitä sopii toivoa on, että omat taitoni kehittyvät. Minkäänlaisesta tiedollisesta validiteetista ei ole takeita. Eihän tällainen sovi idealistille.
Tekemällä oppiminen on ollut minusta enimmäkseen erittäin turhauttavaa touhua. Kognitiivisella aparaatillani tai sen perussäädöillä ei hallita projekteja --- eikä useimpia ääliömäisiltäkään vaikuttavia kulttuurimuotoja voi simuloida puhtaalla älyllä (eli sillä mikä itselle näyttäytyy puhtaana), käsiään likaamatta ja initioitumatta, paisi jos on yli-ihminen (kuten eräs toinen Juuso huomautti). En ole lähestulkoonkaan ainut, johon seuraava sääntö sopii: kun ihminen ensin tarpeeksi monta kertaa kompastuu Übermensch-lähestymistapaansa, hän alkaa kirjoittaa verkossa.
Ihmiset ovat yleisesti ottaen erittäin taitavia erottamaan "jutussa sisällä" olevat ulkopuolisista soluttautujista. Eikä tähän tarvitä minkäänlaista epäluuloisuutta: jos on silmät päässä tai vastaava viritys, niin se riittää.
Jos tarvitsee oivaltaa, että jotkin jutut sopivat yhteen, on ulkona kuviosta (tämä on aivan erinomainen ilmaisu). Se, joka on mukana kuviossa, yksinkertaisesti näkee, että asiat sopivat yhteen.
Puheeni on ulkona kuviosta. Kokemus on opettanut, että joudun tekemään valtavasti työtä, ennen kuin ymmärrän mitä yritän. Mutta vasta tuossa vaiheessa koe sanan varsinaisessa merkityksessä olisi mahdollinen. Kokeelliselle tutkimukselle on äärimmäisen vaikea tehdä tilaa inhimillisen elämänmuodon sisällä, oli sitten kyse omista tai toisten kuvioista
Pahaiten ymmärrän itseäni, kun puhun suopealle ja oivaltavaiselle kuulijalle. Jos kirjoittaminen hoitaa saman asian, se on ylen kätevää --- häiritseekin vähemmän. Älkääkä turhaan häiriintykö, jos tekstini palkeen avautuessa poimuista paljastyy yhä enemmän naiiviutta, tai jotain --- siinä todellinen 2000-luvun fraasi...

Timo 20:55 (0) kommentoi

Elämän miettimiseen tarvittava aika on pidempi kuin elämä itse.

Timo 17:05 (0) kommentoi

27.2.04

Apinan vuosi
Toissaviikonloppuinen apinakokeeni oli Luolamiehen inspiroima. Vielä äsken niin elinvoimainen luola on nyt autio ja tyhjä, mutta arkistojen ansiosta tämä ei onneksi ole hädän koko kuva: Voin siis viitata mystisen troglodyytin helmikuun 12. päivän tarinaan, joka liensi tuolloista ahdistustani. Lukekaapa se, niin jatketaan.

Timo 21:30 (0) kommentoi

Olisi pitänyt mm. kommentoida Jantusen kommentteja, mutta mies on jo tullut kaupunkiin, ja täytyyhän sinne mennä, jonnekin ruoholahtelaiseen ravitsemusliikkeeseen kohtaamaan kaveri naamasta naamaan.

Timo 21:29 (0) kommentoi

Ratón optico de alta precisión
Uusi kevyemmin käsiteltävä hiiri lupsakoittaa mieltäni. Outojen kuvioitten piirtely sillä, aivan kuten kynälläkin, käy terapiasta minulle, joka olen tällainen yhdellä kärjellä sohija, spontaani fokusoija, silmäyksenluoja. Annan piirtoterän leikata aikaa ja tilaa. Monen jäsenen yhtäaikaisen hallinnan harjoittamiseen, kuten soittamiseen, en ole osannut ohjata huomiokykyäni. Tuollaisista taidoista olisi kuitenkin eittämättä hyötyä. Välittömimmin hyödyksi olisi kymmensormijärjestelmä, josta Juokseva kommentaari kirjoitti taannoin. Käytän kyllä kirjoittaessani kahta kättä, mutta luovanlaisesti, katse lähinnä näppäimissä.
Kymmensormijärjestelmän tarpeellisuutta en tajunnut nuorena, kun olisi ollut otollisin aika opetella. Koulun tarjoama konekirjoituskurssi toi fallokraattiseen pikku mieleeni sihteeriköt, vaikka henkilökohtainen tietokone oli jo keksitty. Sitä paitsi tunnen luontaista tarvetta vastustaa ilmeisen mielivaltaisia järjestelyitä, jollaisista QWERTY-näppäimistö on kuulu esimerkki, eikä minulla aina riitä kärsivällisyyttä sopeutua niihin aktiivisesti, vaikka kyllä kannattaisi. Mutta nyt kun olen hyvällä tuulella, voin hyväksyä älyttömimmiltäkin tuntuvat järjestelyt faktisen elämänmuotomme rajallisuudesta pikantisti muistuttavina mausteina, tätenkin tärkeinä. Saatan toivoa, että jopa suhteeeni byrokratiaan on jonain päivänä ihan luonteva.

Timo 20:44 (0) kommentoi

26.2.04

Pommi-Tommi goes M. A. Numminen
Pääsinpä suojaan pyryn alta.
Autumna näki unen. Siinä lentokoneet pommittivat kaupunkia, mutta ajanhetkellä t0 ei tapahtunutkaan räjähdystä, vaan pommit pomppivat kuin kumipallot. Unennäkijä ei keksinyt tälle muuta tarkoitusta kuin kohteena olleen siviiliväestön tuudittaminen tilaan, jossa se ei enää älyä varoa, kun oikea pommi putoaa.
Omissa unissani on yhä enemmän pelkästään mahdollisia ja yhä vähemmän todellisia, tunnistettavia henkilöitä. Lisäksi nimimuistini on heikentynyt: kuinkahan monta kertaa olen kysynyt eräänkin henkilön nimeä kykenemättä painamaan sitä muistiin. Ongelmaa pahentaa se, että nuo nuoret haluavat käyttää vain etunimeään. Paljastakaa hyvät ihmiset myös sukunimenne, niin saatan muistaa paremmin.

Timo 18:53 (0) kommentoi

24.2.04

En tajunnut kaipaavani olkapäätä, mutta hän tulee taas, vaikka olen näinkin epämiehinen.

Timo 22:22 (0) kommentoi

Erikoislaaduista
Laatuaan julmin on sellainen esteettinen järjestys, joka sitoo materiaan: uusin pakkomielteeni on matto, tällä kertaa neliönmuotoinen, 240-250 cm sivu, mahdollisimman hopeanharmaa. Sellainen täytyisi onnistua hankkimaan.
Kun on onnistunut löytämään vaatteet, joista pitää, on murheellista nähdä niiden kuluvan. En tahtoisi olla kuluttaja: olen kestokuluttaja. Aikaa kulutan surutta.
En pidä kontingenteista käytännön rajoitteista. Olen kokenut vapaavalintaisilla valmiilla aineksilla operoimisen lähes aina lannistavaksi tehtävänasetteluksi. Ready-madessa on jotain saatanallista, ja vanhoista kirjoista löydettyjen kuvien käyttö kuvituksena on sehr unheimlich.
Se, mitä sattuu löytämään, ei oikeastaan ole yhtään sen mielivaltaisempaa kuin se, mitä sattuu keksimään. Mutta nojatuolifilosofin narsismi vain tuntee tämän eron.

Timo 22:06 (0) kommentoi

En siedä kevään valoa. Kaikki, mitä en muista enkä ehdi, tulee esiin.

Timo 19:28 (0) kommentoi

22.2.04

Pelkkä kokeilu
Kokeilen tuottaa tekstiä siten, että katson itse konekirjoitustaidotonna lähinnä näppäimistöä, ja neiti tässä katsoo, mitä ruudulle syntyy. Vaikuttaa mokoma kommentoivan vain kirjoitusvirheitä... Silti, ideani on, että tällä tavoin kirjoittamistilanne muistuttaa keskustelutilannetta --- tai tilannetta, jossa minä puhun ja puhun ja puhun ja toinen kuuntelee sikäli kuin kuuntelee. Keskusteluakin syntyy, mutta en koe sen soveltuvan päiväkirjamerkinnän sisällöksi. En siis ole täysin varma tämän järjestelyn toimivuudesta, sen mahdollisesta pysyväisluonteesta puhumattakaan. Enkä tule puhuneeksi paljoa, koska spontaani esitelmöintivimmani tuntuu rauhoittuneen. Miten ilmaista hetki, jolloin päässä ei liiku juuri mikään? Eihän se tarkoita, etteikö tuntuisi joltain, tuntuisi siltä, että on hieman nälkä ja että aika kuluu ja että kaikki poliittinen ja ammatillinen tapahtuu jossain verhon takana (tai että itse on siellä, oraakkelin hommaan eksyneenä mutisemassa).

Timo 19:55 (0) kommentoi

21.2.04

Opillisen sivistyksen puolesta
Allekirjoita addressi. Asia on erittäin tärkeä.

Kuten myös
Ceterum censeo Tommipommin oikeutta aatoksensa jakamiseen on loukattu törkeästi. Vulgariaksi sanottuna vituttaa miehen puolesta.

Timo 15:45 (0) kommentoi

Päivän nettiklassikko
Cosma Shalizin muistiinpanot
(via J Avelin & T Uschanov, Minervan Pöllö 1/2000).

Timo 12:59 (0) kommentoi

20.2.04

Viljelystä
Mietinpä tässä kotiin päin kävellessäni, että jos kerran "luonnonmukainen" on luomu, niin silloinhan "luonnonvastainen" on luova.

Timo 16:47 (0) kommentoi

19.2.04

Käyttäjän valitus
Vai sellaista peliä Qloggerissa. Odotellaan ahneen loppua.
Kun näin on päässyt käymään, niin pysytelläänpä vielä hetki teknisissä murheissa, suhteellisen pienissä tosin:
Latailin tässä taannoin Radio Helsingin arkistosta ohjelmaa, jossa Nevanlinna ja Relander keskustelevat aiheesta "Virhe". Modeemiyhteyden varassa riippuvana päätin odottaa, kunnes tiedosto on latautunut kokonaan, mikä kesti tuntikausia --- ja enköhän hävittänyt sen saman tien.
Applen Safari-selaimen valikossa "Sulje välilehti" ja "Tallenna nimellä..." (tajunnette, vaikka en viitsi tarkistaa, mitä tuo välilehti on englanniksi) ovat päällekkäin. Välilehden sulkeminen vahingossa käy muutenkin helposti. Suljetun välilehden tai ikkunan sisältöä ei voi hakea välimuistista: suljettu sivu on aina ladattava uudestaan eikä sulkemista voi perua. Lienee pakko totutella näppäinkomentojen käyttöön.

Timo 16:20 (0) kommentoi

Eilinen Qlogger-selitys näkyy palanneen.

Timo 14:55 (0) kommentoi

Yhteismaan farssi
"Sorry. This account has exceeded its monthly traffic limit. Please check back soon." Eilen selitys oli toinen:
This site is currently being upgraded. We apologize for the inconvenience.

We expect that the site will be operational by the evening of 1/19 EST. We prioritize the safety of your data above all else and may extend this deadline if unforseen complications arise. This major upgrade includes hundreds of new site features so please be sure to stop by again soon.

Thanks.

Olisinko kirjoittamatta osoittaakseni tukeni Qloggerissa palstaansa viljelleille? En olisi, eihän kirjoittamattomuus mitään osoita.
Levytilan rajallisuus hidastaa sielujen uploadaamista näin alkuvaiheessa. Osa jää kiirastuleen, limboon tai kadotukseen. Luulisi ylläpidon tässä vaiheessa tietävän mitä tekee, vaikka kuukin on väärä.

Timo 13:40 (0) kommentoi

18.2.04

Hyvin vähän asiaa
Jälkieditointi heikentää blogitekstin todistusvoimaa, mutta selvensin vähän edellistä merkintääni sulkeiden välistä.
"Luolamies näköjään kirjoittaa hyvin vähän joka asiasta", kirjoitti Sven. Nyttemmin sanojen "hyvin" ja "vähän" väliin on ilmestynyt väkinäinen pilkku. Tämänkertaisen merkintäni luonnos, josta oli tarkoitus tulla osa laajempaa, oli sunnuntaina jonkin aikaa näkyvissä tällä sivulla. Ehkä Sven näki sen.
Tahdoin sanoa, että tuossa hän tuli tahattomasti ilmaisseeksi sellaisen ensyklopedistisen prinsiipin, jota moni bloggaaja pyrkii noudattamaan eli kirjoittamaan vain kaikkein olennaisimman, mutta mahdollisimman monesta asiasta. Viisas osaisi tislata ydinmehun kaikesta ympärillään.
Samaan merkintäluonnokseen olin kirjannut myös sen havainnon, että raavin päätäni kuin apina. Autumnalla, syystytöllä, jonka seurassa viihdyn yhä, on samanlainen hauska tapa. Innostuksen signaali, kun törmää mainioon sanailmiöön ruudulla!

Timo 17:27 (0) kommentoi

Stoa poikineen
On ikävää, että Tommipommi on lyhennellyt viimeaikaisia merkintöjään ja näin peitellyt jälkiään, joita oli todella jännittävä seurata. Ymmärrän, että ajattelutyö on saatava loppuun, eikä inhon osoittaminen varmaan sovi tavoiteltuun muotoon. Tommin projektista on ehtinyt kuitenkin hahmottua dramaturgia, joka on monumentaalinen, vähintään shakespearelainen ristiriitaisuudessaan. Tommi projisoi häikäilemättä vallanhimonsa ja muun tunne-elämän ja etenkin itse projektion eli poismanaamisen toisiin tyhmempiin ihmisiin (mistä syystä hänen täytyy korostaa, ettei hän itse ole vertailukohta vaan aivan erityisen tyhmä). Lukija, jonka niskaan tuo kaikki sälytetään, tuntee sekaisin sääliä, huvittuneisuutta, kauhua, ihailua ja syyllisyyttä. Sehän meille masokisteille sopii. Ei ihme, että miehen palsta on suosittu.
Markku toteaa:
Mitä vähemmän ihmisryhmä on päämäärähakuinen organisaatio, sitä enemmän ihmiset käyttävät vapautuvan ajan keskinäiseen statuskilpailuun ja sitä raadollisempaa se on.
Voidaanko osoittaa, että tämä pätee myös kaveriporukoihin?
Statuskilpailun raadollisuus riippunee paljon enemmän pöydällä olevien panosten kuin vapaa-ajan määrästä, ja dynaamista päämäärähakuista organisaatiota, jossa statuskilpailulla ei ole merkitystä, ei liene vielä keksitty. Laitapa, Markku, blogiisi kommenttimahdollisuus.

Timo 14:20 (0) kommentoi

17.2.04

Koiraskyynikon laulu
Saavuttaakseni ihailunne
minun on alistettava teidät.
Saadakseni naistenne suosion
minun on alistettava teidät.
Tavoittaakseni uskottavuuden
minun on alistettava teidät.
Löytääkseni totuuden
minun on alistettava teidät.
Ollakseni vapaa
minun on alistetteva teidät.
Luopuakseni vallasta
minun on alistettava teidät.
Vetäytyäkseni erakkomajaan
minun on alistettava teidät.
En keksinyt tätä.
Olisinko pahoillani tosiasioiden puolesta?

Timo 13:45 (0) kommentoi

16.2.04

Kommentteja Haloskalta
Kommenttimahdollisuus lisätty. Nyt teillä on mahdollisuus täydentää skandaalimaisesti liian lyhyiksi jääneet merkintäni, vähän samaan tapaan kuin M. A. Nummisen syksyllä ilmestyneessä teoksessa Rehtorin päiväkirja, jonka joka sivulla on tekstin jälkeen viivoitusta sivun alareunaan asti.

Timo 15:43 (0) kommentoi

Vihertyvä makkara ja muita kaupunkikuvamielipiteitä
Perjantain Hesarin yleisönosastolla Eero Aho ehdottaa Helsingin City Centerin eli ns. Makkaratalon kiistellyn "makkaran" päällystämistä kuparilla, joka patinoituisi vihreäksi ja yhdistäisi rakennuksen vastapäiseen rautatieasemaan. Ehdotus on varsin epäortodoksinen, mutta saattaisi toimia! Minä kannatan.
Arkkitehtuurin estetiikka on ihmeellisen monisäikeistä: raskaat muodot vehreällä metallilevyllä päällystettyinä tuottaisivat aivan toisenlaisia mielikuvia kuin samat betonielementeistä toteutettuina. Betonin puolesta puhuisivat lähinnä museaaliset ja taloudelliset näkökohdat: talon rakentamisen aikaan 60-luvulla betonin maine "rehellisenä materiaalina", joka on sisältä samaa konstailematonta kamaa kuin päältäkin, oli saavuttamassa huippunsa. Toisaalta myös kuparia ja messinkiä käytettiin julkisivuissa tuolloin paljon, Helsingissä eritoten. Kannattaa myös huomata, ettei Makkaratalon yläosan julkisivu ole raakaa betonia.
Pieni keventäminen ja pehmentäminen tekisi makkarasta tämänhetkistä uljaammin ilmassa leijuvan pedestyylin, kuin pilvenlongan, jonka päältä itse talo etäisenä kohoaa. Itse tuo pysäköintitason pyöristetty reunus on minusta muodoltaan suorastaan veistoksellinen, ruminta siinä on yläpuolinen kaide. Juhlakuntoon ehostettuna se toteuttaisi Helsinkiin hyvin sopivalla tavalla arkadin, rakennusta kiertävän katetun jalankulkutilan tehtävän. Kun korttelin sisäosat muutetaan lasikattein valoisammiksi, makkaran varjostava vaikutus lakkaa olemasta painostava.
---
Kannatan myös Graniittitalon hiekkapuhaltamista remontin yhteydessä, niin kiiltävän edustava esimerkki kuin se onkin 80-luvusta, sekä eduskunnan lisärakennuksen valtaamista kansalle kirjastoksi tai edes musiikkiväen käyttöön: lisärakennuksen käyttötarkoituksen muuttaminen on tietysti hyvin epärealistinen tavoite, mutta taitavalla suunnittelulla kaikki lisätila olisi varmasti saatu mahtumaan siististi Eduskuntatalon tontille, eikä tuollaista alentuvan näennäisdemokraattista etäpesäkettä olisi tarvinnut pystyttää keskustan kuumeisimmin kehittyvälle alueelle. Eduskunnan virkamiehistön ja kansanedustajien turhamaisuus on omalta osaltaan ajanut Kampin-Töölönlahden alueen suunnittelun sumppuun.

Timo 14:28 (0) kommentoi

15.2.04

Errata...
Koe siirtyy yhä. Huomasin nimittäin julkaisseeni vahingossa ihmeteltäväksenne tekstiluonnoksen, joka liittyi kommunikaatioon kahden koneen välillä... Niin, vanhasta PC:stäni ei info kulje uuteen Macciin juuri muuten kuin verkon kautta. Olen havainnut, että julkaisematon blogi on ihan käypä menetelmä tekstinpalasten liikutteluun, paitsi jos...

Timo 16:38 (0) kommentoi

Kokeen alku siirtyy kahdella tunnilla. Upea valo.

Timo 16:05 (0) kommentoi

Uusi koe, sama aika. Kerään selityspaineita...

Timo 13:42 (0) kommentoi

13.2.04

Apinakoe alkaa kello 14.30. Raportti seuraa.

Timo 13:33 (0) kommentoi

12.2.04

Todettakoon
Vaihdoin tuohon vasemmalle suomenkieliset otsikot. Toimintaympäristöni on täynnä pieniä asioita, joita on korjailtava. Sanottavaa olisi, mutta en välitä viestiä. Vuoden apein sanaleikki. Harmittelen, etteivät oman aikani kulumisen ja jäsentymisen kannalta olennaiset asiat kirjaudu tännekään. Aikani on turbulentti. Energiani uppoaa sen akanvirtoihin, jotka eivät pyöritä rattaita. Haluan kirjoittaa, mutta ajatukset sensuroivat toisiaan. Kärsimykseni on sitä, että täytyy aina vain palata asiaan.

Timo 14:18 (0) kommentoi

10.2.04

Nojatuolimatkailua Suur-Suomessa
Kanaatan maassa on toiset havupuut ja ihan outoa. Luonto määrää: kylmää, kivistä ja kokkarista maisemaa riittää.
Blogia voi myös pitää käsittääkseen mistä pitää... Jotta voisihan noita kuvia printtailla ja liimailla paperiseen muistikirjaan, mutta eikö se olisi jo liiallista?
'Cause Finland's like a li'l Canada, sans polar bears -- and a li'l less snow... Ya know. (Kiitos, Pinseri.)
Jotenkin toivon, että 7metrinlumen seikkailijat tosiaan karkaisivat erämaihin sieltä Montréalin arjesta.

Timo 15:53 (0) kommentoi

Taivasperspektiivi
Kuulu kalaisa Lac du Bois vielä kerran, satelliittikuvassa. Ihmeen kiehtovaa.

Timo 04:41 (0) kommentoi

Nimimerkkikysymys
Kuten taisin salaa toivoakin, Tiedemies tarttui viikon takaiseen merkintääni, jossa tulin sanelleeksi ehtoja nimimerkkikirjoittelulle. Lausuntoni jyrkkyys johtui kylläkin mutkien suoristamisesta: en välittänyt olla hienovarainen kerratessani jotain, mikä, vaikkakin periaatekysymys, ei ollut minulle varsinainen sydämen asia.
Blogit ovat erillisiä julkaisukanavia, ja kukin päättää nimikäytännöstään itse. Minusta oikean nimen esilläolo on kuitenkin suositeltavaa. Perusteeksi riittänee yksi sana: vastuunotto. Mitä enemmän vastuunottajia, sitä vahvempi, vapaampi, ystävällisempi, avoimempi ja kehittävämpi blogiyhteisö. Mitä vähemmän vastuunottajia, sitä suurempi tilaus "mielipiteenvaihto vain omalla vastuulla" -varoituksille ja toisinajattelun pelolle. Nimen käyttö herättää luottamusta, joka on kaiken rationaalisen keskustelun perusta. Anonyymien maassa trollit hallitsevat, vaikka moni yksittäinen nimimerkki kirjoittaisikin asiallisesti.
Painotuseroista huolimatta niin Tiedemiehen kuin allekirjoittaneenkin huoli kohdistuu sananvapauden ja henkisen emansipaation edellytyksiin. Totta kai ihmisellä on oltava oikeus kirjoittaa niin nimellä kuin nimimerkilläkin, mutta käsittääkseni nimimerkin käyttämiseen on vain erityisiä, ei yleisiä, syitä. Osa nimimerkin käytön (mahdollisista) perusteluista on hyvinkin kyseenalaisia; omalla nimellä kirjoittamiseen ei tällaisia arveluttavuuksia liity. Nämä huolestuttavat perustelut ja (teko)syyt voidaan jakaa karkeasti kahteen luokkaan: poroporvarilliset ja paranoidit. Aivan oikein, pelkään siis amerikkalaisuutta! (Mitä sitten ikinä pelkäänkin, pelkään sitä erityisesti itsessäni. Myönnän, että minulla on paitsi kategorisia myös henkilökohtaisia syitä siihen, miksi itse haluan olla äänessä nimenomaan "omana itsenäni". Tällainen neuroottisuus saattaa heikentää uskottavuuttani. Palaan kyllä noihin syihin myöhemmin.)
Eräs esimerkki poroporvarillisuudesta olisi se, että omalla nimellä kirjoittamista pidettäisiin asiantuntijan auktoriteetin anastamisena, suulla suuremmalla puhumisena. Toinen esimerkki: jotkut saattavat korostaa nimimerkillä sitä, että bloggaaminen on pelkkä harrastus ja että Oikea Elämä on toisaalla.
Paranoidit syyt tuskin kaipaavat erittelyä. Nimettömyydellä ei taistella netissä rehottavaa agorafobis-vainoharhaista ilmapiiriä vastaan, päinvastoin: nämä kaksi ilmiötä tukevat toisiaan. Jättikö Kokkarinen nimensä pois uudesta blogistaan siksi, että hän on auttamatta "pelko on jonkun toisen ase" -eetoksensa vanki? (Jonkun toisen joo-o...)
Entäs sitten persoonattomuusfantasiat, narsismista vapautuminen, infovirtaan sulautuminen... Jos henkilöllisyys on todella yhdentekevä, miksi ihmeessä sitä tarvitsee salailla? Uutistoimittajan persoonallisuus pysyy yleensä piilossa ja henkilöllisyys kiinnostaa harvoja, vaikka nimi on esillä.
On kiinnostavaa, että maahamme on ilmaantunut kokonainen anonyymien "tieteisbloggaajien" koulukunta: Yksityisetsivä, Aivotrusti jne. Varsin mainiota väkeä. Onko Tiedemies pohtinut oman esimerkkinsä mahdollista mahtia? Pelkäävätkö nämä yksityisaateskelijat menettävänsä kasvonsa kollegoiden, opettajien, työnantajien silmissä? Kuinka ahdasmielisistä professioista voikaan olla kyse?
Tiedemiehestä tiedän, että hän on kirjoittanut verkossa myös omalla nimellään, ja paljon, ja siksi hänen bloginsa vaikutti ainakin aluksi hyvinkin raikkaalta ja reippaalta uudelta alulta, etenkin kun mukana oli myös Tutkija, jota en taida tuntea.
---
Jostain taas kumpusi kummasti paatosta... Toteanpa lopuksi, että vastuullinen nimimerkkikirjoittelu ei ole oksymoron mutta että siinä on melkoisesti haastetta, kun vastuunkanto ei ole enää julkista.

Timo 03:05 (0) kommentoi

9.2.04

Kuutio
Kuutio-blogi on moniulotteisuudessaan ja sisäisten linkkiensä runsaudessa melkoinen hyperkuutio. Vanhemmat tekstit ovat eri paikassa. Kiertelin sivuja pitkään.

Timo 21:05 (0) kommentoi

Kartanpiirtäjä muistelee
Poikasena viehätyin kartoista ja suomalaisesta järvimaisemasta. Murrosiässä käynnistyi fraktaaligeneraattori: Piirsin loputtomiin jatkuvia mutkittelevia rantaviivoja, mannerjään vetäytymissuutaan venyviä. Suunta on Järvi-Suomessa kaakosta luoteeseen.
Vaikka Suomi on tuhansien järvien maa, vettä ja rantaa oli minusta kuitenkin liian vähän: Veden ja maan eloisa vuoropuhelu puuttuu niiltä laajoilta alueilta, joilla näivettävä ojien, purojen jokien suonisto imee mehut maasta. Surin ihmisen kuivattamia järviä ja soita. Höytiäisen lasku oli katsannossani suurin maatamme kohdannut onnettomuus.
Ideataivaan Suur-Suomessa järvien kirjavoima maisema jatkuu maan ääriin, pohjoisen pallonpuoliskon ympäri, tasokartalla äärettömiin. Kun hahmottelin Suomi-Neidolle rehevämpiä ääriviivoja, pyrin ottamaan mukaan jännittävimmät järvialueet itärajan takaa.
Itsenäisen Kanadan olemassaolo on kieltämättä ongelma. Siitähän seuraa muun muassa, että Suur-Saimaan rantaviiva ei ole maailman pisin. Lake of the Woods vie voiton.
Nurkkapatrioottina sain olla kateellinen savolaisille. Fantasioin, että Etelä-Pohjanmaalle seudulle, jossa asuin, putoaisi meteori, jonka synnyttämän kraaterin reunavallit patoaisivat Lapuanjoen, niin että pellot muuttuisivat järviksi. Kyrönjoki tarvitsisi toisen kiven taivaalta. Vain luonnonmullistus kelpaisi; tekojärvistä en ole koskaan pitänyt.
Omat juureni ylsivät järvimaisemaan, ihmeelliseen saareen, jossa äitini on syntynyt. Asuin ja kävin koulua mutaisen joen rannalla paikassa, jossa ihmiset tuntuivat kuivilta ja näivettyneiltä.

Timo 00:50 (0) kommentoi

6.2.04

Tarpeetonta sosiaalisuutta
Kommentaari juoksi teemallisesti miltei synkroonissa omani kanssa. Tuollaiset melko satunnaisetkin yhteydet luovat yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Etsin tuolle tunteelle luotettavampaa lähdettä, etsin poliittista kotia: Miten olisi yhdistys nimeltä "Vastahakoisesti Epäsovinnaiset" tai "Tiensyrjän Sivistysporvarit", sellainen väljästi vasemmistokristillinen (ateismi OK) ja asiallisen teknovihreä? Kuka tulee mukaan?

Timo 13:58 (0) kommentoi

Ex-wannabe-nörtti ja flanellanttien kulkue
Hoidin kansalaisvelvollisuuteni: Kävelin Runeberginkadulla ja söin kansallisrunoilijamme tortun.
Puhuin nuoremman itseni hellyttävyyskompleksista ja uskottavuusongelmista, mutta en saavuttanut riittävää uskottavuutta.
Harkitsin myös julkisen kuva-albumin perustamista Qloggeriin. Katsotaan.
Olin yhdeksänkymmenluvulla niin ulkona kuvioista, että olin irti ulkonaolostakin: Flanellin syvin olemus on yhä mysteeri. Totta rakkautta (sitä, josta on nyt väitelty) odotin vain ironisesti, vaikka pidättäydyinkin seksistä. Se oli lapset ysäriä se. Tässähän pakahtuu sukupolviylpeydestä.

Timo 01:32 (0) kommentoi

4.2.04

Blog on...
Blogsistenssi on harhauttavan todenkaltainen elämänkuva — harhauttavan sikäli, että ainekset ovat ihan oikeasti niin niukat, että havaintoja on jatkettava joko silkalla fantasialla tai tapaamalla toisia lyhyesti "tosielämässä" niin, että voi kokea olevansa kamu senkin tyypin kanssa... Tyypillisen bloggaajan itsestään välittämä informaatiomäärä ei oikeasti riitä kuin hyvin väkinäiseen henkiseen etäläsnäoloon tai nettiyhteisöllisyyteen, joka on se salattu päämäärä, kaino toive monen kyynisenkin blogin takana.

Timo 23:00 (0) kommentoi

Blog on, baby
Blogit palvelevat halua virkistellä teellä (kännykän tekstinsyöttöautomatiikan rajallinen sanavarasto yhdessä oman laiskuuden kanssa tuottaa kiintoisia kiertoilmaisuja) tuttuja hahmoja, tuntea näkevänsä yhä syvemmälle toisen pään sisään. Tässä on jotain nimenomaan nettijulkisuudelle ja -yhteisöille tyypillistä. Ainakaan itse en ole tottunut etsmään enkä löytämään samantyyppistä viihde-efektiä massamediasta. Kanssabloggaajiin kohdistuva voyeurismi on sisällöltään toivottavasti intellektuaalisempaa kuin ns. turhiin julkkiksiin kohdistuva.
Tommipommista voi kuvitella löytävänsä toiveen, että blogitekstejä luettaisiin oletetun persoonan sijasta jonkin abstraktin, intressittömän argumentoijan kirjoittamina. En väitä tietäväni, miten hän ajattelee (tuskin hän ainakaan onnistuu noudattamaan tällaista periaatetta itse), mutta tarkastellaanpa maksiimia itseään: merkitsikö se yksinkertaisesti ad hominem -virhepäätelmistä vapautumista vai menisikö pesuveden mukana myös lapsi nimeltä ymmärrys?
Oletetaan, että B on suhteellisen korkeaprofiilista argumentaatiota sisältävä blogi ja A on tämän säännöllinen lukija. Nyt jos A ilmoittaa, ettei häntä lainkaan kiinnosta luoda henkilökuvaa B:stä, niin väitän, että A joko 1. ei ole erityisen kiinnostunut B:n mielipiteistä, 2. valehtelee, tai 3. olettaa B:n ajattelevan samalla tavalla kuin itse ajattelee.
Mitä tästä opimme: blogimaailmassa voi tehdä havaintoja ja muodostaa käsityksiä niin ihmisistä, teksteistä kuin esitetyistä faktaväitteistäkin. Signaalit ovat suodattuneet ja vahvistuneet tavalla, joka helpottaa havaintojen tekoa, mutta informaatiotarjonta on loppujen lopuksi hyvin niukkaa ja hajanaista. Blogikulttuuri opettaa sanomaan niin itselle kuin toisillekin: "Kiintoisa näkökulma, mutta it's all in your head, baby." Ei pelkästään hyvä juttu.

Timo 22:16 (0) kommentoi

3.2.04

Nimimerkeistä
Vaikka pidän nimimerkin takana piilottelua joiltain osin ikävänä ja asiattomanakin ilmiönä, maalais-Jukka näyttäisi käsittäneen tutkivan journalismin mission hieman oudosti: Ovatko nettikirjoittelua nimimerkillä harrastavat yksityishenkilöt niin tärkeä ilmiö, että tekijöihin esiinkaivelua voi perustella jonkinlaisella lehtimiesetiikalla?
Kannatan kätkeytymättömyyden periaatetta, sitä että yhdessä pidetään yllä ja vahvistetaan vapautta kirjoittaa omalla nimellä. Tämä koskee lähinnä mielipidetekstejä, keskustelua ja asiajournalismia.
Lienemme yhtä mieltä siitä, että yksityinen, intiimi päiväkirjateksti ei tarvitse oikeita nimiä. Toisaalta todella arkaluontoisia paljastuksia ei ainakaan Pinserin listan kautta julkisuutta hakevissa päiväkirjoissa juuri esiinny, ymmärrettävistä varovaisuussyistä.
Toinen, minusta oikein hyvä peruste olla käyttämättä omaa nimeään on taiteellinen vapaus — lupa verhoutua salaperäisyyteen ja kirjoittaa jonain muuna kuin omana harmaana itsenään, rakentaa "virtuaalipersoonallisuuksia", jotka voivat vaihdella poeettisesta alter egosta proosalliseen fiktiiviseen henkilöön, jopa suoranaiseen provokaatioon. Olen itsekin haaveillut sellaisista, jopa useista, mutta yhdenkin luominen on erittäin vaativa projekti. Pseudonyymin tai leikkisän nimimerkin käyttö kuuluu kokeelliseen tai muuten muotopainotteiseen kirjoittamiseen, ja aivan erityisesti pakinan perinteeseen, mikä nähdään myös Blogariassa.
Täytyy myös muistaa, ettei kuvataiteilija signeeraa teostaan ennen kuin se on valmis. Samalla tavoin (pöytälaatikko)kirjailija voi säästellä allekirjoitustaan ja täten pidättäytyä tunnustamasta blogiaan muuksi kuin luonnosvihkoksi tai koekentäksi.

Timo 20:35 (0) kommentoi

Ideani
...ei siis ole, että olisi ote elämästä vaan että olisin juuri sopivasti elämän otteessa.

Timo 02:18 (0) kommentoi

Oli tarkoitus saada tämäkin web-julkaisukuntoon viikonloppuna:
Juttelu

(kiihtynyttä hengenvaihduntaa ilmentäväksi tarkoitettua hellyttävää soperrusta)
Palasin keskiviikkona 14. 1. Pietarista alkavan metsäisen suojavyöhykkeen läpi Suomena tunnetulle arktiselle tutkimusasemalle, jonka teknistä erikoistuneisuutta symboloi Heikkisen ja Komosen piirtämä Vaalimaan huoltoasema, laakea sininen peltirumpu.
Saavuttuani kotiin tunsin tippuneeni keskelle elämää. Ihmiset näyttivät olevan otettuja puolin ja toisin, tavalla ja toisella. Ehdotuksia ja lähestymisiä tuli vastaan. Sähköposti oli tuonut muutakin kuin roskapostia. Tunsin tarvetta viestiä niin suuntaan kuin toiseenkin. En siis halunnut aikailla. Tämä tila(us) tuli tarpeeseen, ajattelin: tällä innolla saisin ikävämmätkin asiani hoidetuksi.
Kun on oikeasti halu päästä jonnekin, niin silloin etenee. Mietitäänpäs, millainen hätä, kiire ja pyrkimys eteenpäin meillä itse kullakin olisi, jos kokisimme, että meillä on maailma pelastettavana! Mutta minulla näyttäisi olevan mahdollisuus vain harhaiseen kiireeseen eli maniaan, ja se, että minusta tahtoo näyttää tältä, on taakka, joka painaa jalkojani. Taas pian huomasin sen tosiasian, että alkuinnon jälkeen jään yksin miettimään jotain ja pelkään hylkääväni kaikki tilaisuudet unohtuessani vartioimaan sisäistä elämääni. Tulee tilanne, jossa huomaa, että aika alkaa kiihtyvästi huveta. Hengen velttoudeksi sitä sanotaan.
Outoa: viihdyn yksin ja vetäydyn mielelläni, mutta en oikein osaa edes ajatella yksin. Yhä uudestaan tarvitsen toisen osapuolen (muka) suojaamaan minua avoimen kontekstin mielivallalta, joka saa minut vain etääntymään, turhautumaan, kiertämään kehää. Muistan kuinka jo lapsena kiersin kehää vanhempieni edessä ja puhuin, puhuin...
On päättämistä ja päättymistä. Edellinen on vähän turhan väkivaltaista.
Tämä mielivalta, jopa ylevä epätietoisuus, aporia, tämä regressiivinen acedia, voi keskustelutilanteessa ilmetessään olla kiusallinen tila, mutta neuroottiseksi se muuttuu vasta, jos tulee tarve todistella esimerkiksi jotain vähäjärkistä miehisyyttä. Sellainen on turhaa. Mies saattaa vain havaita miehistyneensä ja joutuu toteamaan, etteivät hänen ajatuksensa vaikuttaneet asiaan oikeastaan mitenkään. Olen minäkin yksi luonnonilmiö. Toisaalta olen objekti ja toisaalta subjekti, eivätkä nämä koskaan kohtaa. (Blogikylä tuntee tämän dualismiahdistuksen erektuslaisena peruskokemuksena: trion jäsen haluaa ratkaista ongelman objektivoimalla subjektin, niin kuin se ei olisi yhtä lailla harhaista kuin objektin subjektivisointi, tuo tommipommien olkiukko.)
Keksi jotain -tyyppiset tehtävät ovat aina saaneet minut lukkoon — huonot hermot. Koulussa ainekirjoitustaito oli mysteeri: miten voi kirjoittaa jotain annetusta otsikosta, ja kuinka kukaan viitsii keksiä sellaisia otsikoita, kun voi keksiä sellaisiakin otsikoita kuin viimeksi "Yli-inhimillisen kärsimyksen näkymiä", "Prospects for Superhuman Suffering" . Transhumanistit, olkaa hyvä.
Minusta tuntuu, etten osaa kirjoittaa sellaista, mitä en todella halua sanoa. Mutta ehkä minä vain käyttäydyn kuin hemmoteltu kakara ja kuvittelen olevani sillä tavoin rehellinen. Todennäköisesti tuo tunne ilmentää ilmentää kirjallisen ilmaisun epävarmuutta. Eiköhän sillä joka hallitsee kielen, ole keinot laittaa tarvittaessa kieli itse Lyytinä kirjoittamaan ja pitää samalla vaikka oma suunsa kiinni. Noinhan sanankäytön ammattilaiset, siis toimittajat, näyttävät usein toimivan. Tällainen arvelu on toki halpahintaista ja latteaa — enhän edelleenkään halua vähätellä esimerkiksi ajatustyötä, jota ylioppilaskokeissa kuuden tunnin aikana... Ehken vain tiedä, mitä kielellä tehdään (siksi kai bloggaankin, tarkoittaahan "bloggaaminen" vähän mitä sattuu).
Otsikko ei riitä, vaan minulle on annettava alkuvauhti, mihin suuntaan tahansa. Sitten kun olen menossa yhtä aikaa moneen suuntaan, kun langanpäitä on liikaa, ilmenee tarve vetäytyä "hoitamaan asioita": apatia, epäusko, unohdus, laiskuus...
Kun käytössäni on rajallinen määrä elementtejä, kuin Lego-palikoita, pystyn uppoutumaan tietäen kykeneväni suunnistamaan maailmassani: anagrammirunon kirjoittaminen antaa parhaimmillaan tunteen, että miltei hallitsee pienen osan kielestä; se on kuin kuulustelumetodi, jolla kieli saadaan puhumaan. Valinnaisuus kiteytyy vähitellen välttämättömyyksiksi: kuka tahansa samaan ongelmaan yhtä syvällisesti perehtynyt päätyisi samaan lopputulokseen, ja kaikki se, mikä tekee jostain henkilökohtaisen, vaikuttaa mielivaltaiselta ja turhalta: nimi, aiheet, persoonallisuus.
Onko mikään jalompaa kuin äänivalta, se vallan tunne, että on kieli suussa ja että sitä voi käyttää kuten haluaa? Haluaisin tietoisesti ja kontrolloidusti saavuttaa sen verbaalisen hyperventilaation, johon ajoittain ajaudun.
Kieli on kovin, kovin avara, maailmasta puhumattakaan. Tästä syystä olen lörpöttelijä, olen valmis sanomaan puolustuksekseni, kun kiroan samaista piirrettäni norsunluutornissani yksinäisinä hetkinäni. Kenties lörpöttelemään heittäytyminen tuo pelastuksen. Kenties minä estottoman kommunikaation kautta vihdoin suhteellistun, rationaalistun, sosiaalistun, ja avaudun opettelemaan sen, mitä todella tarvitsen. On vain pidettävä yhteyttä, kuten usein tulee luvattua. Enhän näytä erityisen toivottomalta tapaukselta omissani enkä toisten silmissä, ainakaan äkkivilkaisulla. Yhteyden on vahvistuttava.

Timo 01:37 (0) kommentoi

1.2.04

Huom.
Hyvä selailija, olen kirjoittanut tämän viikonlopun aikana poikkeuksellisen paljon. Huomaa tämä, ennen kuin siirryt muualle. Hauska haaskata aikaasi.
Korjailin hieman edellisiä merkintöjäni. Lainausmerkit korvautuivat kursivoinneilla.

Timo 20:08 (0) kommentoi

Harva se yö, ei läheskään jokavuotinen, kun Helsinki peittyy puolimetriseen kinokseen.
Johdatus jutteluun
Ihmissusi-Henry (niin, jos tulin kerran käyttäneeksi SchizoBlogin Jannestakin turhan epäkunnioittavaa nimitystä, joka ei ihan ollut "Skitsokrates") sanoi näin:
"Voisin kirjoittaa paljonkin ajatusvirtaa ilman, että minua voisi pitää ahkerana, sillä se on enemmänkin itseilmaisua kuin työtä ja siten verrattavissa jutteluun kavereiden kanssa."
Toisaalta uusi työ on nimenomaan itseilmaisua ja eritoten juttelua kavereiden kanssa, eikä allekirjoittanut ymmärrä vanhasta työstä mitään jos nyt uudestakaan. [Kunhan edes ajatus virtaisi.] Olen oppinut ajattelemaan, että varsinainen vapaa-aika on sellaista aikaa, jonka voi uhrata työlle, mielellään henkiselle ja omaehtoiselle — mutta minulla on ollut suuria vaikeuksia tuntea itseni tarpeeksi vapaaksi.
Bloggaan mieluiten viikonloppuna, ei siksi että aikaa olisi oikeasti enemmän vaan siksi, että minä, neurootikko, olen silloin rennompi. Saatan näin kiusata sellaista lukijaa, joka itse palaa koneen ääreen vasta maanantai-aamuna ja joka odottaa tasaista päivitysvirtaa.

Timo 17:52 (0) kommentoi

jakaa nimiä
Tällaisen aloittelevan anagrammirunojen laatijan kannalta parhaita ovat kielessämme tiuhaan esiintyvistä aakkosista koostuvat ja soinnukkaan vokaalivoittoiset 12-14 -kirjaimiset fraasit. Niiden tutkimisessa anagrammigeneraattoreista on jo selvasti apua, mutta aineistoonsa uppoutunut aivosto sentään kykenee jatkamaan siitä mihin kone jättää ja ammentamaan sanasoppakulhon jotakuinkin tyhjäksi.
Jos tämänhetkinen anagrammipakkomielteeni yhä jatkuu jossain muodossa ja haluan lisää haastetta, saatan siirtyä 15-20-kirjaimisiin sikäli kuin löydän kiinnostavaa materiaalia. Tuota pitemmistä* ei välttämättä saa kovin jänteviä säkeitä.
Mitä pidempiin* fraaseihin siirrytään, sitä vahvemmin automatiikka näyttää kyntensä, mutta sekään ei voi estää kombinatorista räjähdystä, joka tapahtuu ennen pitkää syötteen venyessä: vaikka syntaksia (semantiikasta puhumattakaan) hallitsemattomat sanakirjasovellukset korvattaisiin fiksummilla, niin olisiko paitsi tarvittavien laskentaresurssien myös mielekkäiden tulosteiden määrän kasvu kuitenkin eksponentiaalista? Olisiko esimerkiksi se, että vain täydellisista lauseista koostuvat ratkaisut kelpuutettaisiin, sellainen mielekkyysehto, joka riittäisi torjumaan jälkimmäisen kasvunopeuden? Mitä sanoo asiantuntija?
Esimerkiksi jo kertaalleen linkittämäni ja tällä hetkellä käyttämäni anagrammiohjelma toimii siten, että pisimmillä etsnnässä löytyvillä sanoilla on etusija. Kun syöte on riittävän pitkä, on tyypillinen lopputulos täten kapulakieltä, mikä sinällään on toki hauskaa: Ajatellaanpa vaikka muuatta pitkänimistä blogia, jonka nimi voisi olla myös Jaatte varmastikin luottamukseni tai Monimutkaisten ajattelusta virka. Virtasen laajemmin tutkittu kaaos vaati löytyäkseen syötteen manipulointia.
Monimutkaiset rajaukset valttina osoittaa kunnianhimoa siinä missä Rumat, sekavat toimintalinjaukset synkistelee. Tunnistammeko tulevat asiakirjat on hauskasti kuiva eli toisinpäin, Virtanen, lomakkeista muistuttaja lähinnä toisinpäin. Vantaalta kirje tutkimusmenoista ja Tutkimuslaitostenkin ajama tarve tarjoavat ripauksen ekspertiisiä, samoin kuin Tukiasemaverkon linjasta mitattu (voiko jokin olla?), kun taas Valmistumisaikojen tarun katetta ja Norminmukaisesta jatkettu taival edustavat tunnustuksellisempaa linjaa. Tutkimusaineiston valkeat marjat on tunnelmallinen, ja Minttu, vajetta sankarikuolemista vie jo ihan toisen blogin tunnelmiin... Anagrammeista tulee siis varsin raskaita, siinä missä alkuperäinen nimi on jopa runollinen. Julistusta, matemaatikko Virtanen!
Paransin totta hieman: väitän, että Hieman Torstin tapaan murtaisi pieneltä osin Blogarian jäykkiä sukupuoliasetelmia. Hieman tsaarin pontta kenties.
---
*T:llisten muotojen esiintyvyys on Google-haun mukaan 60 - 80 % d:llisten vastaavasta.

Timo 12:12 (0) kommentoi