Aika ja minä

30.7.05

(Ed. merkinnän kuva vaihdettu pelkistetympään.)

Timo 14:28 (0) kommentoi

Esipuberteettinen melankolia
Pika-analyysi 12-vuotiaana maalaamastani pienestä taulusta:
Vasen yläkulma on herttainen ja stereotyyppisellä tavalla "luonnonhistoriallinen": hieman jäykänoloinen kirjosieppo laulaa pihlajassa.
Se on kääntänyt selkänsä pesäkololle. Se on kuvattu taivasta vasten, mutta ei kokonaan.
Vasen alakulma on sameasävyinen, lattea ja innoton. Näköalaton maisema.
Taulun oikea puoli on sitäkin hämmentävämpi. Luen kuvasta, että heräävä seksuaalisuuteni oli uhkaavasti menossa puihin - kuten se menikin.
Missä on pilvi, joka peittää auringon?

Tunnisteet: kuva, maalaus

Timo 12:23 (0) kommentoi

Materialismin alkeet (fragmentti)
Ihmisyhteisöä on yksinkertaisinta tarkastella aineenvaihdunnan edellyttämiä resursseja kuluttavana ja uusintavana mekanismina. Tiukka reunaehtoihin keskittyminen takaa onnistumisen. Onnea matkaan!

Timo 02:08 (0) kommentoi

29.7.05

Eilisiltainen raportti tarvitsisi paremman otsikon: Sosialidemokraattista bluesia olisi osuva ohitettava.

Timo 22:47 (0) kommentoi

Kesäillan suuna
kaupunki päästää väriä.
Asukkaitten herkempi puoli on esillä; sitä
voisi kutittaa
häikäilemättä.

Timo 22:24 (0) kommentoi

Jos emme enää ymmärräkään itseemme kohdistuvia odotuksia, niin tiedämme sentään, että lapsikin tietää, mitä aikuiselta odotetaan.

Timo 17:26 (0) kommentoi

Etäinen muistutus
Onko niin, etten pysty hakemaan kirjoittajakouluun, ennen kuin olen valmis kirjoittaja; ennen kuin ilmaisuni on niin varmaa, että se kantaa jokaisen deadlinen yli niin jämäkästi, etten tunne minkäänlaista töyssyä? Sitten vain kirjoitan ja kirjoitan. Välillä piirrän jotain ja tietenkin pidän asuntoni siistimpänä kuin nykyään. Ei kuulosta järin miehekkäältä elämältä.
Kuulkaa pehmeän miehen sanat, lausuu näyttelijä radiossa. Ääneen on lisätty kaikua. Minä kirjoitan nuo sanat vanhalla futon-patjalla maaten, vasempaan kyynärpäähäni nojaten. Akvaarion suodatin säksättää taustalla. Kaapissa on kirjoja: mitä sattuu, ajattelen. Mutta kuinka paljon noihin kirjoihin onkaan vaadittu oppia ja työtä? Suljen silmäni ja tunnen hetken verran sivuun jätetyn onnea: saan olla rauhassa. Oppisinpa olemaan rauhassa. Kaikki ajatukset virtaavat soinnukkaina ja unohtuvat saman tien. Täytyy juoda jotain.
Pölyä on hiottu huomaavaisesti aforismeistaan.
Tulemme näkemään sen minkä tulemme näkemään. Olisipa minulla menetelmä, jolla voisin kirjoittaa silmät kiinni.
Harjoitus tekee mestarin. Huomenna on helpompaa, ylihuomenna ehkä liiankin vaivatonta.

Timo 15:57 (0) kommentoi

Voisiko siellä oppia bloggaamaan paremmin?
Olen suunnitellut hakevani Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakouluun, mutta hakuaika päättyy tänään. Hakemukseen täytyisi liittää 4-10 ~~sivun~~liuskan mittainen "tunnekehitystä kuvaava" omaelämäkerta, mutta tunnekehityksenihän on kesken ja pahasti! Siltä tuntuu. Voisin kirjoittaa joka päivä erilaisen tilityksen, yhtä jännittävän... Mutta en kehtaa, kun ette tekään.
Voisin löytää blogistani tarpeeksi omaelämäkerrallista materiaalia ja muitakin tekstinäytteitä, mutta aika on vähissä ja tunteeni yhä ristiriitaiset, vaikka minulle on suositeltu tätä kurssia. Printterinikään ei taida toimia (en ole kokeillut sen liittämistä toissa vuonna hankkimaani uuteen koneeseen, kirjoittimen mukana tulleet asennuslevyt ovat todennäköisesti hukassa ja mustekasetti kuiva). Seuraava mahdollisuus on vuonna 2007.
Jos olisin kertonut asiasta jo aiemmin teille, hyvät lukijani, olisin varmaan rohkaistunut hakemaankin. Unohduin taas vartomaan nokkelaa asiayhteyttä.

Timo 13:25 (0) kommentoi

Toistoa ylempää ja alempaa
Ylemmyydentunto ja alemmuudentunto ovat yksi ja sama, mutta ei vain sillä tavalla kuin ehkä kuvittelette, ei vain niin, että alemmuudellä peitellään ylemmyyttä ja päinvastoin. Niin ylemmyys kuin alemmuuskin nousevat vieraudesta, etäisyydestä, jonka kömpelöt sosiaaliset viettimme värittävät statussävyillä. Jostain syystä on helpompi kuvitellä olevansa ylempänä tai alempana kuin etäällä. Tai kenties juuri ylemmyyden- ja alemmuudentunnot ylläpitävät ulkopuolisuutta. Nitä tarvitaan etäisyyden säätelyyn ja toinen toisensa kompensointiin. Käytössä on yksi vipu, se liikkuu ylös ja alas. Sillä pitää pärjätä.
Jos tarkoitus on kunnioittaa toisten tekemisiä ja ottaa niistä opiksi, mitä tekemistä tällä on alemmuuden kanssa? Etäällä olevien välillä on muutakin kuin huonommuus tai paremmuus, ja juuri tämä muu pitäisi tietää. Onkohan syytä huoleen kun niinkin huono vitsi kuin "metodinen alemmuudentunto" onnistuu infektoimaan memeettisesti? Se on sen lajin dysfemismi, jonka ikävät sivumerkitykset eivät ole mikään ratkaisu vaan ongelma itse, se myrkky, jota ilman tätäkään vastamyrkkyä ei tarvittaisi.
Henkilö erottuu pursutessaan ulkopuolisuuden dialektiikkaa, sitä, jossa tie ylös ja alas on yksi ja sama kuin Herakleitoolla. Reitti mutkittelee sulautumisen Skyllan ja syrjäytymisen Kharybdiin välissä. Siinä salmessa likoaa lihakin toisin kuin keskinkertaisuuden ja järkevyyden maailmassa. Turha sitä on kiistää. Panu ainakaan ei kiistä: Ei, hän hekumoi avoimesti niin ylemmyydellään kuin alemmuudellaankin, antaa niiden huutaa taivaisiin ja kaikua sieltä takaisin. Siinä on jotain liian tietoista: Panu tietää, että loukattu itsetunto on kirjoittajan tärkein voimavara, ja hänellä on keinot ottaa siitä kaikki irti. Loukattu itsetunto, se juuri pitää ihmisen etäällä, alhaalla, ylhäällä, pakottaa etsintämatkalle...
Minut se pakottaa pois ruudun äärestä.

Timo 12:25 (0) kommentoi

Silmälappujen ilosta silmälapuitta
Ruuduttomuus näyttää jouhevoittavan kerrontaa, mutta kirjoitusvirheitä vilisee kuin öttiäisiä syvimmässä etelässä. Hintansa kaikella, mutta sanaisen rakennustyön keskeyttäminen sen vuoksi, että ilmaisua oitää mukaa välillä hioa, se vastaa kalliiksi on tullut. Kun en näe, mitä olen saanut aikaan, voin keskittyä siihen, mitä aion seuraavaksi sanoa. Tässä ruudun ääressä oikean ilmaisun löytäminen tuottaa monesti tuskaa: alan silmin nähden polkea paikallani tai ainakin raapia hiuksiani, kirjoittaa pari sanaa ja pyyhkiä, kirjoittaa ja pyyhkiä... Tuskastumiseni tarttuu mahdollisiin paikallaolijoihin, syntyy tiuskinaa. On parempi ilmaista ajatuksensa jotenkin kuin ei mitenkään. Jos rykäisy sisältää riittävästi vihjeitä (tukisanalistat ja ranskalaiset viivat ovat yhtä tyhjän kanssa), se on helppo korvata kelvollisemmalla sitten, kun sanomisen tarve on kerran tyydytetty.
Se, kun korjailuneuroosin kourissa unohtaa, mitä ja miksi ylipäänsä oli kirjoittamassa, olisi todella kauheaa, ellei tähän ikään mennessä olisi jo tottunut vaivaansa.

Timo 10:53 (0) kommentoi

28.7.05

Näki kasvot kaikkialla
Ihmiskasvoisesta haasteesta ihmiskasvojen haasteeseen: miten käyttää kasvoja merkkeinä taiteessa? Maailma on pullollaan eri-ilmeisiä kasvoja eri ilmeineen. Tämä on ilmeistä, mutta mikä on olennaista?

Timo 22:59 (0) kommentoi

Enpä nyt kirjoitakaan enempää. Aamulla ajattelee paremmin.

Timo 22:42 (0) kommentoi

Etäkirjoitusta taas
Päätin testata, kuinka paljon osaan kirjoittaa yhden illan aikana. Koe alkoi kello 17. 45.
Oloni on jännittynyt. En näe ruutua. Tapailen kännykkää. Se on vasemmalla (tämä tuskin kiinnostaa teitä kuten ei varmaan tämäkään huomautus). Käsipuhelimeen on talletettu muistiinpano elilisillalta. Se kuuluu seuraavasti: Teosta on turha kunnioittaa ennen kuin se on valmis. Hyvä ohje, vaikka itse sanonkin. Kaikkki tuotettu materiaali vie johonkin suuntaan. "Ihminen, jolla ei ole motivaatioristiriitoja, ei ole tekijä vaan teos", sanoi Jantunen joskus. Tekijä elää niin kauan kuin ristiriitansa, ja niin kauan kuin tekijä elää, on toivoa myös teoksen syntymästä.
Päädyin eilen Juttutupaan, jonne tuli outo vanha tuttu arkkitehtiajoilta. Hän huomautti maalatusta palohälyttimestä ja väärinpäin asetetuista pöytäliinoista (huoneen pöytäliinoista kaksi oli oikein ja loput väärinpäin: mies piirsi liinojen sijoittelusta yksinkertaisen kaavion), eikä onnistunut vaikuttamaan enää yhtä arvoitukselliselta kuin aikoinaan, kun sosiaalinen kömpelyys ja vieraantuminen yhdisti meitä. En enää viihdy hajamielisen professorin roolissa yhtä hyvn kuin nuorena; kaveri taas on ilmeisine Asperger-piirteineen jäänyt maailmaan, joka ei vaikuta minusta enää niinkään kiehtovalta kuin pieneltä. Olen etsinyt toisten ihmisten omista maailmoista turvallisuutta (olen peesannut eksentrikkoja, kuten eilen kirjoitin): turvallisuutta ja ihmiskasvoista älyllistä haastetta. Omaperäinen tyyppi nimittäin alkaa ajatella minussa; tasapainoinen keskivertohenkilö jää hämäräksi, tai on jäänyt tähän saakka. Tuntuisi oudolta oppia innoittumaan keskinkertaisuudesta, vaikka eihän se tarkoita, että itse tarvitsee olla...
"Keskinkertaisuus" on, kuten tiedämme, ikivanha haukkumasana, pullollaan arroganssia, elitismiä ja romanttista nerokulttia. Eilen liikuin ensimmäistä kertaa käymälöitsijän kanssa Kalliossa. Krunikassa näkyi agitaattoreita ratikkapysäkillä. Hämeentiellä Sven tervehti sporasta käsin vanhaa ystäväänsä, joka lienee jonkinlainen 2000-luvun dandy. Kävimme Kolan sohvalla pitkän keskustelun, jossa viljelimme keskinkertaisuuden käsitettä korostaen sen yhtymäkohtia sosiaaliseen sopeutumiseen ja realistiseen elämännäkemykseen. Jos keskustelumme ylitti keskinkertaisuuden, niin se teki varmasti sen juuri suuruudenhulluudessaan ja ylimielisyydessään, joista aloin tinkiä turhaan heti tajutessani, että meitä kuunneltiin. En pystynyt enää ajattelemaan kirkkaasti.
Keskustelimme siitä, että pahimpia ovat ne keskinkertaisuudet, jotka rupeavat kannattamaan jotain ylevämielistä ja idealistista täysin tietoisina omasta keskinkertaisuudestaan. Nimittäin keskinkertaisuuden kaikkein luonteenomaisin piirre on juuri tämä tietoisuus omasta asemasta. Näin Sven esitti, ja toivoisin hänen myös kirjoittavan asiasta - minä olen blogikirjoittajana turhan keskinkertainen.
Ihanteellisten päämäärien nimissä toimiva keskinkertaisuus tuottaa Neuvostoliittoja, hän totesi. Kun muistelen keskusteluamme taaksepäin, löydän letkautukseni, jonka ympärille koko ajatustenvaihto kiertyi: pahinta, mitä todelliselle taiteelliselle lahjakkuudelle voi tapahtua, on joutuminen Steiner-kouluun. Ajattelimme tässä erästä bloggaajatoveria, joka on tehnyt mielenosoituksellisesta itsetukahduttamisesta vastentahtoista taidetta.
Käymäloitsijä kääntää kaiken, siis käytännöllisesti katsoen kaiken, esteettisen transsendentalismin ja pragmaattisen poroporvarillisuuden väliseksi vastakkainasetteluksi. Keskiössä on nainen: nainen intohimon kohteena, ei äitinä, ja tällaisen naisen harvinaisuus.
Mutta mikä pitää yllä tällaista oikeaoppisen romanttista vakaumusta? Moisessa ylemmyydentunnossa on väistämättä jotain metodista.
Suomalainen arkipäiväisyyden ja illuusiottomuuden kultti saa selityksensä Juttarin terassilla: "Pohjanmaalla ei ole ilotaloja." Jos olisi, illuusiottomuuden illuusio ei kestäisi Svenin metafysiikan mukaan. Onhan kai Pohjanmaallakin kaikkea hämärää, mutta se on sitten todella maan alla, piilossa. Jos jossain talossa huhutaan asuvan huonon naisen, kunnon miehet eivät näyttäydy talon läheisyydessä. Veli ei mene tapaamaan siskoaan, joka sattuu asumaan väärässä paikassa. Tällaisen jutun on maanmainio tätini kertonut isästäni, ja kehtaan kertoa sen nyt teille.
Suomesta tulevat hyssyttelyn maailmanmestarit, ja hyvin ovat asiat sujuneet; ihmiset käyttäytyneet kiltisti. Omissa oloissaan ovat pärjänneet, vaikka olot ovat muuttuneet nopeastikin. Emme me fatalisteja ole, mutta eiköhän hyssyttelyllä selviä kuolemastakin. Sivulliset saksalaiset ja luontojaan apaattiset amerikkalaiset löytävät Suomesta paljon ystäviä. Kristityt japanilaiset varmaan myös.
Olemme taas loppuillassa. Asiakas huomauttaa tarjoilijalle väärinpäin asetetusta pöytäliinasta, näyttää todisteet.
- Häiritseekö se teitä?
- Ei, toteaa huomauttaja huvittuneena, hymyillen reaktion keskinkertaisuudelle.
Nyt pidän ruokatauon. Kun olen saanut tämän pätkän stilisoiduksi ja lisäillyt pari jälkikätistä juttua, kello on jo...

Timo 20:13 (0) kommentoi

27.7.05

Ma lemmin kieltäjäkansaa sen...

Timo 12:21 (0) kommentoi

Julkilukijuudesta
Illuusia kertoo vierastavansa kirjoista kirjoittamista ja mainitsee vielä erikseen blogeissa harrastettavat topten-listat ja vastaavat suosikkiluettelot. Tässä hän puhuu kauniisti minunkin puolestani, kauniimmin kuin mihin oma taitoni ja itsetuntoni riittäsivät. Toisaalta olen viime päivinä maininnut joitain lukemiani kirjoja - siitä ilosta, että tosiaankin luen, enkä vain blogeja; että uskallan jälleen lukea ja viehättyä lukemastani. Mitäs pahaa tässä.
Toisten suosikkilistat kuitenkin näyttävät heimotunnusten esittelyltä, identiteettiä rakentavalta julkiselta kuluttamiselta, ja minä kavahdan sellaista spontaanisti, sillä olen paitsi narsisti, joka uskaltaa kiintyä vain omiin ajatuksiinsa, myös juntti, kaiken lisäksi eteläpohjalainen - tai jotta asia olisi vielä hankalampi, Pohjanmaan laitamaiden "sudeettisavolainen", sen sortin pientalonpoikainen sielu, joka kieltää jukuripäisyytensäkin. Vasta pitkään etelässä asuttuani ole alkanut oppia, että voi olla ihan hyvä kuulua johonkin, sen sijaan että vain toivoisi olevansa jostain kotoisin. Tähän on tarvittu tamperelaisten pehmentävää vaikutusta, eksentrikkojen peesailua, hengenheimolaisten löytämistä yllättävistä kuvioista. Mutta edelleen henkilökohtaiset kirja- ja levylistat herättävät outoa vastenmielisyyttä, epäluuloa ja alemmuudentunteita.
En kyennyt osallistumaan taannoiseen musiikkimeemiin. Koetin kirjoittaa suhteestani musiikkiin: jutusta tuli niin neuroottinen, etten enää tunnistanut siitä itseäni.
Muistan kuinka nuorempana koetin nähdä itsestäni unta, mutten ollut varma, miltä näytän. Muista ihmisistä (paitsi ehkä isästäni) minulla oli elävä ja luonteva mielikuva, mutta itsestäni ei. Mutta viime yönä ilahduin voidessani tunnistaa hahmoni, ehkä vähän kaunisteltuna, mutta parempi niin.

Timo 10:25 (0) kommentoi

26.7.05

On aikamoinen loikka ryhtyä julkaisemaan blogissaan kevyesti stilisoitua raakatekstiä kaikkine sekavuuksineen. Mutta remontti ei edisty, ellei kanna sotkua ulos.

Timo 10:24 (0) kommentoi

25.7.05

Kuka oli oikolukija?
Silmä poimii vanhempieni kirjahyllystä Aleksis Kiven mestari teokset osat I, II ja III. Lapsesta nuokin niteet vaikuttivat oudon arvovaltaisilta, mutta nyttemmin en osaa olla oudoksumatta sitä, että Otava on kutakuinkin 60-luvulla (julkaisuvuotta en löytänyt) kunnioittanut kansalliskirjailijaamme painattamalla kirjasarjan, jonka selkämyksessä on yhdyssanavirhe.

Timo 17:38 (0) kommentoi

Lisää lueskeltua
Imre Kertész, Kaddish syntymättömälle lapselle (kiitos MK).
Jürgen Habermas, "Uusi yleiskatsauksettomuus" (kiitos RR).
Erno Paasilinna, Lausui alustaja, joka korosti: kootut aforismit ja aforistiset lauseet 1967-1987.
Pitäisiköhän muuten liittyä aforismiyhdistykseen? Kas kun ei Suomen anarkistiliittoon...

Timo 10:55 (0) kommentoi

24.7.05

Talousihmiset!
Ehdotan perustettavaksi kuvapankkia toinen toistaan tylymmän näköisistä tilitoimistoista. Tiedän, ettei se riittäisi muistutukseksi meille yhteiskunnasta vieraantuneille älykönretkuille, jotka valitamme elämämme tylsyyttä, mutta olisihan se jo alku. Ehkä jopa jokunen huumorintajuinen kuitinplärääjä suostuisi sponsoroimaan hanketta.

Timo 16:49 (0) kommentoi

Polyfonisia fragmentteja 1
Intensiivisesti ajattelevan ihmisen silmämunat liikkuvat usein nopeasti puolelta toiselle. Aivopuoliskot pallottelevat?
Mietin, onko ajattelu minulle "sijaistoiminto", kuten olen joskus esittänyt. On kai se kuten melkein mikä tahansa, etenkin elämässä joka on turhautumisten sarja tai jatkuvaa periksiantamista, joka jatkuu välttelynä. Siitä syntyy juoni, jossa kaikki teot tehdään vain siksi, ettei oikeaa tavoitetta saavuta tai sitä ei edes uskalleta asettaa.
Minun on kirjoitettava itseni pinnalle. Näen kaiken menneen hajanaisena. Tietämättömyyttä tietämättömyyden jälkeen, ja sama jatkuu...
Unessa omia mielipiteitään kuulee jatkuvasti toisten suusta ja tapahtuu muitakin mainioita yhteensattumia.
Näppäimistön kanssa peiton alle: kirjainten tulisi loistaa pimeässä. Mitään muuta ei olisi. Aivastuskohtaus katkaisee herkän hetken - psykosomaattinen allergiako ratkaisee itsekritiikin ongelman väliintulollaan?
Mitä me kaksi, minä ja näppäimistö, olimmekaan tekemässä? Valloittamassa maailmaa, puhdistamassa toisen suuta, etsimässä sanoja. Ja asiaa, jos se ei olisi kateissa, voisin siirtyä suoraan siihen. Mutta minun on kirjoitettava itseni pinnalle, noustava hitaasti. Sukeltajantaudille on sangen helppo keksiä henkisiä vastineita.
Olen kirjoittanut viime paljon päivinä fragmentteja. Palaan niihiin. Nyt jatkan sukelliustani. Kyllä, se on fantasia, jota voin paeta johonkin toiseen, pinnallisempaan. Mutta suurimmat kertomukset uivat syvimmällä. Ne ovat suuria ja syvällä sikäli kuin ne yhdistävät ja selittävät pienempiä kertomuksia. Nämä metaforat voisivat sotkeutua pyörteisiin miten tahansa ja silti - ja siksi - jossain alapuolella erottuisi suuri hahmo. En vielä tunne motivaatiorakennettani lainkaan (fraseologisesti: en tiedä mitä tahdon) - mutta kun pysyisin näppäimistöni ääressä, 29 kirjainta saattaisi paljastaa minulle...
Koetan siis seurustella näppäimistön kanssa. Pelottavaa. Vaikea uskoa tällaiseen suhteeseen.
"Älä ujostele, ota aloite!" Aloite liukuu jossain, lähellä pohjaa. Mutta onneksi näppis on mukava.
*****
Nukun. Mutta kesäahdistus vain kasvaa, matkasta jäämisen pelot. Voi olla hyödyllistä kirjata niidenkin hetkien aatokset, jolloin en saa aikaan mitään.
Miinulla voisi olla sanottavaakin, mutta ensiksi ehtii isesääli.
Ja -iva.
Sen kautta, mitä olen tiennyt, tai ajatellut, en ole koskaan löytänyt yhteyttä yhteiskuntaan. Olen hyödyttömän tiedon kokoelma. Kaikki tietämykseni on joko liian yleistä tai liian erityistä. Olen kuitenkin oppinut jakamaan reflektioita, ja sitä kautta olen muodostanut paljon yksityisiä ja epävirallisia kontakteja, ystävyyssuhteita. Mutta tietäminen sinänsä on autistisen turhanaikaista ja tieto triviaalia, kun yksilö jää sitä tuottavan ja soveltavan yhteisön ulkopuolelle. Tieto jättää yksin; mielikuvitus yhdistäisi, mutta primitiivinen kiinnittymisemme uskomuksiin tulee esteeksi.
Päälleni on kasaantunut monien sukupolvien naiivius.
Vaivun taas uneen. Tätä laiskuutta on vaikea puolustella, vaikka kaikki merkityksellinen piilottelee siinä. Äiti on tuossa, pyyhkii pölyjä. Siirrän vaatteeni pois tieltä. On aina ollut helpointa pysytellä poissa tieltä. Luonto rehottaa ikkunan takana; minä pysyisin poissa tieltä, koettaisin vain oppia. Minulle on riittänyt, että olen säännöstellyt tietämättömyyttäni ohjaamalla uteliaisuuteni kulloinkin sopiville sivuraiteille.
Pari tiukkaa sanaa, eikö niin olisi hyvä.
Ei köniin. Pari tiukkaa sanaa.
Liikkuuko siellä vielä jokin. Sade antaa sanoille tiettyä arvokkuutta, mutta tahtoisinkin puhua järkeä. Sitä tulee useampi millimetri nyt.
Pidin runoutta järjettömyytenä taikauskoisin perustein. Jäljet pelottivat, se nuorena kuolemisen malli. Naureskelin angstipaskalle muiden mukana. Mahdollisesta herkkyydestäni en tahtonut tietää mitään.
Isieni mailla eliniänodote on pidempi kuin entisajan romantillisessa runoudessa. Vanhemmiksi eletään, kuollaan kuusissakymmenissä. Kun puolisoista toinen kuolee, toinen seuraa usein perässä. Älkää uskoko minua: luenhan hautakiviä kainosti kuin lyriikkaa, vaikka en voi täysin peitellä uteliaisuuttani.
Halveksuntaa kannattaa tosiaan varoa. Se on tuottanut paljon pahaa jälkeä.
Uskomukset ovat tyhjiä ilman toiminnallisia kytköksiä, vaikka ne eivät lakkaakaan olemasta, ja uskomusten pragmatiikka ylittää aina yksittäiset ajatusrakennelmat mutkikkuudessaan. Toiset ovat kuitenkin valmita asettamaan jopa rationaalisuuden edellytykseksi jonkin tietyn uskontunnustuksen. Tämän keskiaikaisen mentaliteetin sitkeydelle on pakko olla jokin evoluutiopsykologinen selitys.
Mielestäni tunteisiin pätee sama mikä tietoonkin ~~tai~~ ja uskomuksiin ylipäätään, mutta tunteen vaikutus toimintaan on välittömämpi ja vähemmän spesifi. Motivaatiotekijöitä nimitettäneen jokseenkin säännönmukaisesti tunteiksi, mutta erityisesti tunteiksi nimitetään tiettyjä mielentiloja, joiden intentio on sosiaalinen: tässä mielessä tunne etsii aina vastakaikua, ja yksityiseksi jäävän tunteen kuvauksessa on aina jotain hieman surullista.
Siksi kannattaa olla varuillaan, kun tunteenpurkauksia ryhdytään torjumaan tai puolustamaan lähtien siitä, että tunteet ovat henkilökohtaisia ja yksityisasioita.
Tunteet siis toteuttavat intersubjektiivisia rakenteita. Tunteeseen vetoaminen ei mitenkään ratkaisevasti poikkea havaintoon, auktoriteettin yms. vetoamisesta. Tunnepuhe on julkisen kritiikin piirissä kuten kaikki muukin puhe - mukaan lukien sellainen retoriikka, jossa eksplisiittisesti irtisanoudutaan tunteista.
Hedelmistään puu saa elantonsa. Hedelmillään puu hyödyttää metsää ja tunnettuudellaan (niin kuin ruumistisesti) - Tommin puu sillä, että se jättää toiset puut rauhaan.
Kasvoin muutaman tietosanakirjasarjan parissa. Se ei ole paljon, mutta riittää eroksi. Populaaritieteelliset teokset on kirjoitettu kaltaisilleni. Ne imartelevat lukijaansa - aivan erityisesti onnistuessaan loukkaamaan tämän yleissivistystä ja älyä.
Olen voimaton teoreettisuuteni takia ja teoreettinen voimattomuuteni takia. Fyysikoilla on taipumus vakuuttaa, että käypä teoria on käytännöllisintä ja voimakkainta mitä on. Mutta teoriasta kiinnostunut yksilö voi vaikuttaa maailmanmenoon ja kokea vallantunnetta vain ammatillisen verkoston kautta.
Entä sitten?

Timo 15:31 (0) kommentoi

Raportti lapsiterrorin keskeltä
Sain lipun lastenvaunuun. Vieressäni istuva lapsi, noin kymmenkesäinen, valittaa kännykkään, että nuoremmat lapset haisevat. Kannattaisi senkin hankkia allerginen nuha. Aivastuksista päätellen pojalla tosin on jo sellainen.
Panen merkille, että huutavat lapset ovat minulle pienempi ongelma kuin se, että joudun istumaan selkä menosuuntaan. Tulee huono olo, kuni muinen lasna. On kuumakin. Joudun laittamaan koneen pois.

Timo 15:23 (0) kommentoi

22.7.05

Talousihminen?
Tylyimmissä taloissa on aina tilitoimisto.
Vakuutusasiamiehen rivitalohuoneiston katolla oli kyltti Suomi-Salama. Sen kelmeä valo hallitsi lapsuuteni pihaa.
Allekirjoittaneella kuten tämän veljellä, tyttöystävällä jne. jne. on hyllyssään tai muutoin hallussaan Taloustiedon ~~taloussanakirja~~ Taloussanasto, peruskoulun taloustietokilpailussa ansaittu. Siinä saattoi pärjätä hyvin vähäisillä tiedoilla ja hataralla järjellä; eihän peruskoululaisia talous kiinnosta tai ainakaan taloustiede. Mutta minulla on sellainen kummallinen käsitys, että talouselämän käytäntöjä hallitsevat juuri ne, jotka eivät tuossa kilpailussa menestyneet. Ainakin minulle tuosta kirjasta taisi tulla matkapassi taloudenpidon ylä- ja ulkopuolelle, toisin sanoen vaikeuksiin.

Timo 08:51 (0) kommentoi

18.7.05

Tänään lueskelin
Tove Jansson, Taikatalvi
Richard Sennett, Työn uusi järjestys
Suosittelen.

Timo 00:36 (0) kommentoi

16.7.05

Idealisti näyttämöllä
Rauno Räsänen kommenttipalstalla:
Olet siis jo matkalla kulttuuri-intelligentsian tartuffemaisen tekopyhälle joskin samalla itseironiselle näyttämölle!?
Todellisen kulttuuri-ihmisen kaksi perustuntomerkkiä nimittäin ovat lähes totaali yhteiskunnallinen hyödyttömyys (tuottamattomuus) ja itseironia. (Tämä pätee etenkin runoilijoihin.)
Jos kulttuuri-intelligentsia määritellään noin, niin kaipa minä olen ollut siellä jo, tai pikemminkin näyttämön takana, kun olen koettanut naiivisti paeta tuota tekopyhyyttäkin. Kun yleisö asettuu paikoilleen, tämä asenteeni paljastuu kahta suuremmaksi tekopyhyydeksi - siinä sitten kamppailevat viattomuus-hybris ja realismi-hybris, mikä on vähintäänkin yliampuva ja mauton asetelma. Jos ikiaikaiseksi vertailukohdaksi asetetaan kaikesta sosiaalisesta abstrahoitu luonnontiede ja ja matematiikka (jotka ovat liian viattomia ja realistisia kyetäkseen ilmaisemaan oman viattomuutensa ja realisminsa), niin moraalisen migreenin ainekset ovat valmiit.
Yhtä kaikki tuntuu siltä, että lähestyn tuota yhteisöä toiselta suunnalta kuin Räsänen esittää. Minullehan tällainen palstaviljely, niin ilmeisen turhaa kuin se onkin, on eräs epätoivoinen yritys luopua siitä-mikä-osoittautuu-haihatteluksi ja tehdä jotain konkreettista ja toivottavasti hyödyllistä. Se, että itseironiasta tulee julkista, on jo poliittiselle mielipiteelle periksi antamista, turhamaisuudesta puhumattakaan. Sietämättömän vulgaaria, etten sano... Yää, tahdon kotiin... Omaansa ja toisten raadollisuutta ymmärtäisi parhaiten, jos ei tarvitsisi hieroa nenäänsä siihen.

Timo 07:56 (0) kommentoi

Metapuheesta etäpuheeseen 3: reflektiotrillereiden reflektiotrilleri
Nappasin otsikkoidean Marilta.
Olen ahdistunut ja levoton. Ongelmani ratkeaisivat, jos pystyisin kirjoittamaan. Niin toivon. Tiedemies totesi kerran toisessa virtuaali-inkarnaatiossaan, että miehen vie itsereflektio vääjäämättä tuhoon. Onko tämä siis lopullisen tuhon alkua, vai olenko sittenkin Feeniksen heimoa - enhän edes ole aivan täysi mies: minulla on isommat rinnat kuin eräillä naisilla, ja käsivarteni ovat hennot, etenkin kun en ole käynyt kuntosalilla kuukausiin. Tänään kävin taas. Se teki hyvää: itsereflektio melkein taukosi, mutta rekisteröin toki tämän ilmiön ja aloin heti pohtia sitä, jotta en olisi henkisesti tyhjän panttina. Taistelin siis kuntoilun päihdyttävää vaikutusta vastaan, vaikka minun ei pitäisi, jos tahdon olla mies Tiedemiehen tarkoittamassa mielessä ja välttää tuhon. Tuo uskomus saattaa yhä näkyä Tiedemiehen eräistä kommenteista: hän on selvästi kiinnostunut kaikenlaisesta pohdiskelusta ja kirjallis-intellektuaalisesta elämänasenteesta, mutta omantunnon varoittavat pistokset pistävät kauas.
Insinöörisovinistisessa maailmassa merkitysten pohtijat ovat naisia ja siivelläeläjiä. Naisia kyllä suojellaan, mutta mies, joka jää ihmettelemään, ammutaan aina ensimmäisenä. Miehellä on varaa vain tarkoituksenmukaisuuteen. Näin hän osoittaa olevansa kunnollinen ja "kiltti" vastakohtana laiskalle ja itsekkäälle, yhteisiä resursseja haaskaavalle ihmiselle (tätä retoriikkaa ovat harrastaneet ainakin Jari ja Tommi, josta on erityisen mukavaa argumentoida vaihtoehtoiskustannuksiin vedoten, että jokin laajojen kansalaispiirien moraalitajun vastainen ratkaisu onkin se kaikkein kiltein). En osaa kuvitella, mikä olisi tänä päivänä vähemmän kiltti tapa käyttää sanaa "kiltti", mutta ei siitä sen enempää.
Tommi selitti, että hänen ristiriitainen ilmaisunsa on ironiaa, jota kyllä osa hänen ystävistään osaa lukea, ja että että hän kirjoittaa nimenomaan lukijalle, jolla on tämänsuuntainen huumorintaju. Kaveripiirin vaikutus näkyy hänen teksteissään enemmän kuin arvaisikaan, väitti hän. Kaverit ovat käytännöllisesti suuntautuneita, eivätkä sorru keskinäisessä kommunikaatiossaan hetkeksikään metapuheeseen. Tommin tapauksessa on kuitenkin vaikea olla ajattelematta, että sisäisen äijän ylläpito käy aika kalliiksi.
Kumpi on tappavampi tapa, teeskentely vai reflektointi?

Timo 01:26 (0) kommentoi

15.7.05

Uusin valitus
Vieraalla koneella. Puhdas pöytä. Ei muistiinpanojen tukea, ei painolastia. Kun minä niin usein kirjoitan, miten haluaisin kirjoittaa mutta en pysty, niin siitä on kai pääteltävä, että todellakin haluaisin kirjoittaa mutta en pysty.
Suurimman osan ajastani mietin, mitä kirjoittaisin. Keskustelen itseni kanssa ja unohdan käymäni keskustelut. Siinä hyötyni yhteiskunnalle.
Olen keksinyt blogilleni uuden alaotsikon Ajatusleikkeitä. Se oli tarkoitus esittää eräässä merkinnässä alkuperäisessä mielleyhteydessään, mutta tuokin merkintä jäi järjestämättömien ajatusleikkeiden pinoon. Se tulisi taustakuvaan tuon "e-lääkettä kansalle" -sloganin paikalle. Tällä tiedoksiannolla kerään paineita fotarisessiota varten. Clap your hands!

Timo 14:04 (0) kommentoi

14.7.05

Liput ja sinitaivas
En muista aiemmin nähneeni valtiolippua puolitangossa. Taivasta vasten näkyy lisää lippuja. Täysi suruliputus keskellä kirkasta kesäpäivää. Irlanninkin lippu on laskettu. Värinä nousee vatsanpohjasta. Nyt on kuollut merkittävä henkilö. Todella merkittävä. Se päivä koittaa jokaiselle. Hellekausi lienee vaatinut veronsa. Tietämättömyys ei helpota järkytystä ja sen jakamista. Ei ole mukava arvailla... Miten on mahdollista, että kaikki nämä tahot tietävät tapahtuneesta mutta minä en?
Pohdiskeltuani aihetta aikani päättelen, että tällä levottomuutta herättävällä lippunäytöksellä mahdetaan sittenkin kunnioittaa Lontoon pommihyökkäysten uhreja. Eurooppa on täällä ja terrori Euroopassa.

Timo 20:27 (0) kommentoi

Laskostuma meressä
Belcher Islands.

Timo 00:47 (0) kommentoi

13.7.05

Jättirobotti
Näettekö tekin Tokionlahden hahmossa manga-estetiikkaa?
Sama kysymys Osakanlahdesta.

Timo 23:23 (0) kommentoi

Lisää yksityiskohtia kiinalaisesta matosta
Jangtsen varrella on paljon kiinalaisia juttuja. Tässä näkyy kohta, johon rakentuu kiistanalainen Kolmen solan (t. rotkon) pato.

Tunnisteet: kuva

Timo 22:46 (0) kommentoi

Maantietämättömyyttä 2: Sichuanin hyvä meininki
Kiinassa lohikäärmeiden on maa.

Timo 21:26 (0) kommentoi

Tiibetistä itään
Kolme suurta jokea.

Timo 20:23 (0) kommentoi

Pohjamudassa on metallinen haju
Mitään ikävää ei ole sattunut. Valitsemani ilmaisumuoto vain antaa yllättävän paljon tilaa sivuun sysätylle alakulolle. Tulen sen kanssa toimeen, vaikka alankin ujostella näppäimistöön tarttumista. Sikäli kuin uskallan, aikani tarjoaa lukijoilleen hiostavan loman.

Timo 17:03 (0) kommentoi

Maantietämättömyyttä
Kuviointia. (Ohje Pinseristä.)

Timo 12:37 (0) kommentoi

12.7.05

Metapuheesta etäkirjoittamiseen, osa 2: En lukisi arjen lakia
Olen jotenkin onneton. En tahtoisi olla. Nyt on kesä. Lupasin jatkavani koetta eilen, ja luonnollisesti tämän lupaukseni synnyttämä paine sai ilmaisukanavani tukkoon. Näin käy aina. Haihattelija, kuten minä, haluaisi tehdä asioita vapaasti ja luonnollisesti. Tämä romanttinen luovuuskäsitys ymmärretään usein pahantahtoisesti väärin. Herkkyys on kuitenkin totuus, tai aiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiinain (ainakin) herkkyyden kokemat loukkaukset, jotka suistavat ajattelun oikealta tieltään.
En halua tuntea syyllisyyttä luonnollisesta asiasta. Tämä syyllisyys tuhoaa kaiken, saattaa unohduksiin sen, mitä olisin voinut, olisin voinut, olisin voinut... Siksi ei pitäisi luvata mitään, ja kuitenkin pitäisi voida luvata jotain. Olenko minä todella näin hauras, paljon hauraampi kuin monet, jotka ovat etsineet apua mielenterveysongelmiinsa? EIkö tällainen vertailu ole kuitenkin täysin turhaa sikäli, ettei ajatteluni päämäärissä kuten ei muidenkaan heikkojen yksilöiden korkeimmissa ideaaleissa ole mitään, luonnotonta, hullua, naurettavaa tai vähemmän-kuin-yleisinhimillistä. Tämä vähemmän-kuin-yleisinhimillinen koskee pelkästään arkisia järjestelyjä, joiden en soisi hallitsevan elämää.
Nämä ovat naiiveja sanoja, sillä kirjoitan taas katsomatta ruudulle. Sen koetan luvata, etten sensuroi mitään pelkurimaisista vaikuttimista.
Kirjoittaessa on paljon parempi katsoa taivasta, karttaa tai edes kirjahyllyä kuin tekstiliuskaa. Tärkeän ihmisen selkä voi olla hyvä myös, mutta jaettuun vuoteeseen en näppäimistöä toisi. Kokeilin. Ajattelu tuntui hullulta, vaikka itse väline liimautui kätevästi pehmoiseen ihoon.
En halua lukea tekstejä, jotka jatkavat arkea lomallakin. En edes hyviä tekstejä, en tekstejä, jotka saavat miettimään, kuinka paljon työtä tuon ja tuon rutiinin hankkiminen on maksanut, enkä tekstejä, jotka vaikuttavat minuun kuin joukko virnuilevia teinejä. (Tai mikä vaikuttaa aikuiseen samoin, en tiedä.)
Väärät asiat pyörivät mielessä. Näin käy kun ei voi olla rauhassa rajoittunut. Iskee kyvyttömyys, iskee kesän nemesis.
Juuri kun turhan valituksen piti loppua, alkaa suurempi ja turhempi.
Olkoon näin.

Timo 16:32 (0) kommentoi

Työstä kun puhutaan
Paras työ on ilmaiseksi iloksi ja opiksi.

Timo 15:27 (0) kommentoi

11.7.05

Sensorin puheenvuoro
"Sokkona" kirjoittamastani tekstistä löytyy kaikenlaista pientä editoitavaa: "Filosofiaa käsittelevä keskustelumme vaikutti siltä, että positiomme sijaitsivat aivan eri mantereilla." Pää- ja sivulause ovat eri mantereilla. Korjailusta ja selittelystä ei pääsekään niin helposti eroon...
Kyllähän minä tiedän, kuinka minä heti metatason nähdessäni hyppään sille ja sitten metatason metatasolle ja niin edelleen loputtomiin. Tätä tasohyppelypeliä minä jatkan silmät sidottunakin. Moni saattaa kysyä, kannattaako tällaisia pelejä todella tallentaa verkkoon.

Timo 22:34 (0) kommentoi

Johdatus globaaliin jokamiehenoikeuteen
Astu mihin astut,
aina aukeaa eteesi
ihmisverellä värjätty matto.

Timo 21:10 (0) kommentoi

Pimeys yhä kannoilla

Illan pimettyä Käymälän asioitsija tahtoi näyttää vierailleen "maailman parhaan hevivideon", Ozzy Osbournen kasarihumauksen Shot in the Dark. Kuva ja ääni katkeilivat, ja isännän tuska syveni: mitään tällaista ei ollut ilmennyt aiemmin.

Saimme laitteen lopulta jotenkin hallintaan, ja Ozzy ilmestyi ruutuun kimaltavassa valkoisessa puvussa. Nauha loppui ja Ozzy poistui - tai niin me luulimme...

Kesken huolettoman nettisurffailun alkoi video itsekseen pyöriä uudestaan. Sama toistui ainakin kerran.

Samaan aikaan Laura oli lähettänyt minulle tekstiviestin. Sain sen vasta tänään iltapäivällä:

"Ollaan nyt Göteborgin bussiasemalla. Aamulla kuuden jälkeen Tukholmassa ja sitten vihdoin kotiin. Voin sit kertoa kuinka Black Sabbath nn seurannut meitä."

Timo 18:57 (0) kommentoi

Metapuheesta etäkirjoittamiseen, osa 1
eli
Blogistanin puolustusteollisuuden ylpeys, osa 2 (1)
9.7.2005
Tättädädääraks. Näppäimistö. salli minun hivellä näppylöitäsi. Olet linkkini, mediumini. Muita ei ole, vain sinä ja sinun jälkeesi radioaallot, sitten muu tekninen infrastruktuuri... Zoomaus ulos. Lepään parvella kanssasi. Tietokone on alhaalla. Koetan asettaa ajatukseni näppäinkartalle. En näe, mitä olen kirjoittanut. Voin edetä katsomatta taakseni - aivan kuin silloin kun puhun.
Pommi-Tommi ihmetteli taas, miksi olen luonnossa puhelias, mutta kirjoittajana hiljainen. Hänen oma laitansa on päinvastoin, näin hän esitti, vaikka minusta hän kirjoittaa kryptisesti ja kitsastellen - vaikka saakin aikaan enemmän kuin minä, sen kyllä myönnän - ja keskustelutilanteessakin hän päätyy usein edustamaan sen lajin lyhytsanaisuutta, joka ei tahdo loppua sitten millään. Ei lopu sanottava meiltä neurootikoilta. Tommi ei ehkä tarvitse tai paljasta tarvitsevansa kuulijaa, psykoanalyytikkoa, äiti- tai isähahmoa yhtä... samalla tavoin kuin minä, eikä hän toisaalta ahdistu tuotostensa ääressä vaan tuntee (näin hän antaa ymmärtää) vilpitöntä ylpeyttä ilman omimishalua.
Niin, Tommi on käymässä Helsingissä. Perjantaina hän, Egi ja allekirjoittanut nähtiin kävelemässä maailmankartalla Lasipalatsin aukiolla. Filosofiaa käsitelleessä keskustelussa positiomme sijaitsivat aivan eri mantereilla. Juhlava epäonnistuminen. En löytänyt Flin Flonia, joka lienee tosimaailmassa ankeaakin ankeampi kaivoskaupunki, vaikka kartalla se on hauskanniminen piste keskellä Kanadan kiehtovia erämaita. Kannatan karttamatkailua.
Kannatan kirjoittamista ruudulle katsomatta. Oikeinkirjoitusohjelma hoitaa loput. Tommin Nuorten naisten fasistinen pahuus -kiertueen olisi pitänyt päättyä Turkuun, mutta koska suunnitelma ei onnistunut, oli tyytyminen hänen Etelä-Hämeeseen. Olen mukana menossa. Sinne. Tänään. [Lauantaina. Matka kuitenkin siirtyi seuraavaan aamuun.]
Arrogantti kyynikko on joissain suhteissa rasittavaa seuraa, mutta Tommin retoriset temput tarjoavat juuri sopivasti haastetta. Tarvitsen sparraajia, ja tämä kaveri ainakin jaksaa toistaa huolellisesti harjoiteltuja kikkojaan yhä uudelleen. En pysty vastaamaan niihin välittömästi, mutta kun pääsen rakkaan näppäimistöni ääreen, on vastaiskun aika. Tulee poisopituksi höpinää [kunhan luulottelen] ja provosoidutuksi kirjoittamaan. Hyvä.
Seuraan, kuinka Tommi vastustaa moraalipuhetta selvästi moraalisista lähtökohdista. Puhuu ja puhuu. Mitä tuohon voi sanoa: tuollaiset (esimerkki on helppo) retoriset ansat edellyttävät kirjallista purkamista. Performatiivinen ristiriita on sikäli tehokas ase väittelyssä, että se viekoittelee vastapuolta menemään suoraan henkilökohtaisuuksiin - eli osoittamaan samalla puhujalle henkilökohtaista huomiota. Onkin syytä epäillä, että Tommin tapaa esittää asiansa luonnehtii enemmän tarve saada huomiota ja tuntea ylemmyyttä - torjumalla huomio ja teeskentelemällä vaatimatonta - kuin vilpitön totuudenetsintä. Ottakaamme vielä toinen esimerkki: "metodinen alemmuudentunto"...

Tämä lauantai-iltana suoritettu ensimmäinen etäkirjoituskoe keskeytyi, kun Tommin täytyi paeta kaveriköörinsä kuorsausta ja majoittua kannettavani kanssa samaan tilaan. En ole stilisoinut tekstiäni mainittavammin. Koe jatkuu tänään.
Tunnisteet: kuva

Timo 16:42 (0) kommentoi

10.7.05

Vanhoja lauseita
On pidättäytynyt Venuksesta ja viinistä.
Synkkä päivä riisti ja syöksi katkeraan kuolemaan. Opi yhdestä millaisia ovat kaikki:
Yksi kipinä sytyttää palon kaikkialle.
Palasi entiseen paheeseensa.

Niin paljon on työtä nuorten taimien totuttamisessa. Viljasi on vielä oraalla. Vaarallisimmat kohtalon iskut ovat sellaiset, joita ei osaa varoa. Sillä jos jotain pitää vaarattomana, siltä ei myöskään suojaudu.
- Ensimmäiset lauseet Arto Kivimäen teoksesta Verba volant.

Timo 11:43 (0) kommentoi

8.7.05

On lempeä
Kirjoittaminen on keino puhua häiritsemättä toisia turhan päiten. Blogin perustajalla ei tarvitse olla asiaa yhtään enempää kuin sillä, joka mutisee itsekseen bussipysäkillä. Ihanteellinen bloggaaja on immuuni vähättelylle. Ihanteellinen bloggaaja ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile... Angloamerikkalaisen "satiirisen" kirjoittelun rasitteet eivät tartu häneen.
Bussi tulee ja menee. Ihanteellinen bloggaaja istuu pysäkillä ja selittää.
11.09: Havahdun havaintoon, että Avopää on huomaamattani sivunnut samoja asioita. Hauska sivuta.

Timo 10:41 (0) kommentoi

6.7.05

Mustia lauseita
Ihmisyys on valjastettua tuhovoimaa.
Kun tajuat, mitä lähimmäisesi voisi tehdä sinuile, hän muuttuu silmissäsi enkeliksi.
Kidutukselle ei tunneta vastakohtaa.

Timo 18:31 (0) kommentoi

Listailusta
Tekee mieleni muistuttaa, ettei tuota blogiluettelota, joka sijaitsee vasemmassa marginaalissa, pidä ottaa liian vakavasti. Toisaalta se on jo huomattavan pitkä, toisaalta sieltä puuttuu monen sympaattisen henkilön (tai "lihan" - pitääkseni huolta erektoidis-misantrooppisesta katu-uskottavuudestani) sympaattinen blogi ja lisättävien listalla alkaa olla tungosta. Laiskuuteni rajoittaa listan pidentämistä, koska samalla koetan pitää kiinni tiukasta pituusjärjestyksestä eikä ojennuksen edellyttämä leikkelyleikki ole näin nöösistä kaverista pelkästään mukavaa. Siitä, kuinka ankaralta pituusjärjestys sinusta näyttää, voit muuten lukea oman alustasi typografisen Aika-yhteensopivuuden asteen.
Kuriositeettina mainittakoon, että viime blogitapaamisessa hengasin lähinnä sellaisten kohtalotovereiden läheisyydessä, jotka eivät esiinny luettelossa, enkä kuitenkaan saanut karsaita katseita nähdäkseni. Kiitos vielä kaikille.

Timo 11:36 (0) kommentoi

Aivotonta metallurgiaa ja keskivaikeaa autismia, osa 2: metallin sietämätön keveys
Palatessani konsertista (jalan halki Kallion) mietin, onko metallin totuus ja rautainen ydin sittenkin kaiken voittava banaalius ja harmittomuus. Ennakkoluuloni vahvistuvat eikä mitään analysoitavaa ei jää jäljelle: metalli on silkkaa nihilismiä. Tämä johtopäätös on hätiköity ja perustuu tietenkin liiaksi siihen, että nykykuosiinsa elvytetty Black Sabbath on rihkamametallia, leppoisan museaalinen nostalgiapumppu, joka tarjoaa yleisölle kimaran tuttuja hittejä ja jota kannattajat näyttävät vakaasti diggaavan typerimmistä mahdollisista syistä, mukaan lukien minä, sikäli kuin jaksoin innostua - ja camp-asenne on yksi näistä typerimmistä syistä. Vain todella kirkasotsainen tai taikauskoinen henkilö voi kokea nyky-Sabbathin jotenkin kuohuttavana. Toisaalta nuoresta ja elämänhaluisesta näkökulmasta kauheinta nihilismiä on juuri keveys, harmittomuus ja loputon kaupallinen hyödynnettävyys: siispä uudet metallisukupolvet yrittävät edelleen löytää jotain aidosti negatiivista negatiivisuutta. Kuinka moni polvi onkaan vaipuva samaan malliin? Huhheijakkaa.
Mainitun lämmittelybandin lämmittelijänä oli brasilialaisyhtye, joka esitti kaipaamaani monenkirjavaa metallia: perusmättöön oli kudottu näytteiksi sambarytmejä ja vierailipa eräässä kappaleessa reggae-artistikin pasuunoineen.Touhussa ei tainnut olla yhtään enempää ideaa kuin omassa kaipailussani, jota edustaa seuraava metallijalkahuumorin väri~~suora~~käyrä: blue metal, joka vaalii blues-juuriaan; green metal tai environ metal; yellow metal eli "heavy medal", joka sanoo bling bling; red metal...

Timo 02:40 (0) kommentoi

5.7.05

Avutonta metallurgiaa ja keskivaikeaa autismia, osa 1: raskaan musiikin musta rautahäkki
"Meidän tehtävämme on perustaa metallivaltio", julistaa Teräsbetoni. Metal state, hmm, ei hassumpaa.
Luin juhannussa sisämaassa Aamutähden vai mikä se nyt onkaan viikonloppuliitettä. Valo sen nimi oli. Lehdessä väitettiin, että betoniveljet ovat saman tien sortuneet poliitikoiksi ja selitelleet, ettei kyse ole suinkaan oikeasta valtiosta vaan jonkinlaisesta tilasta, joka syntyy bändin ja yleisön välille. Taivas itkee jäätä tästä häpeästä! (Kumma kun ei itke.)
En ole koskaan ollut todistamassa oikeaa metallisoitantaa. Sain käymälöitsijältä velkojen maksuksi tiketin, joka oikeuttaa pilvettömän kesätiistaini vaihtumaan Mustaksi Sapatiksi. Tämän kirjoittajalla on tiettyjä ennakkoluuloja hevikansaa kohtaan, mutta koska tämä musiikinlaji on näillä raukoilla rajoilla juuri nyt niin tärkeä, en halua väheksyä tilaisuutta kollektiivisen piilotajunnan valaisemiseen. Onhan nykymetallin mustanpuhuva valtavirta veloissa juuri Black Sabbathille, joka on tänään Helsingissä alkuperäisjäsenineen vaatimassa osuuttaan.
Ei, se joka huutaa "soittakaa Paranoid", en ole minä.
Näin viime yönä unta esiintymispaikasta: Pyroteknisten turvallisuusvaatimusten takia se on yliopiston kemian laitoksen suurissa bunkkerimaisissa tiloissa, joiden päälle on rakennettu ainakin kirkko. Seisomapaikkoja ei ole. Tuolit ovat ryhdikkäissä riveissä kuin koulun juhlasalissa. Etummainen rivi on lavan reunassa, mutta sen rintamasuunta on lavalta poispäin.
On kiinnostavaa, että on erikseen olemassa black metal. Mitä väriä ne muut muka tunnustavat? Vaikuttaisi siltä, että metallitaivas on öisin musta ja päivisin ehkä lyijynharmaa, mustavalkoinen siis korkeintaan.
Hahmottasimme ehkä hieman lisää sävyjä, jos kalloihimme mahtuisi se yksinkertainen fakta, että hevi on sittenkin rautalangasta väännettyä musaa. Saattaisimme iloksemme löytää metallisoundeista päästövärejä ja kevyttä ruostettakin. Kuultuamme nämä herkät sävyt joutuisimme kuitenkin tyytymään siihen, että heavy-metalli on lahinnä rautaa, johon käytännössä aina sekoitetaan myös hiiltä, teräkseen vähemmän, valurautaan enemmän. Kumpikin alkuaine saa mielikuvissamme aika mustan hahmon, rauta toki vähemmän. Metallin raskaus olisikin täten epäolennaista: rautahan ei ole järin painavaa; liukas elohopea sitä vastoin on, kuten lyijykin, tuo heikko ja pehmeä metalli. Onpahan vain yleistä, stabiilia ja yhä yleistyvää, rauta, tuo jäyhä perusmetalli, jonka ytimen sidosenergia on alkuaineista korkein.
"Cosmological models with an open universe predict that there will be a phase where as a result of slow fusion and fission reactions, everything will become iron."

Seuraavassa osassa käsittelen erilaisia värimetalleja ja saatan sanoa myös sanasen radioaktiivisuuden musiikillisesta merkityksestä.
[Kolmanneksi viimeistä kappaletta stilisoitu 6.7. klo 3.03]

Timo 18:06 (0) kommentoi