aikani

 

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

Weblog Commenting by HaloScan.com

29.1.06

 

Vaalisaarna

Kansalaiset, medborgare och medarbetare, ainakin pääkaupungissa paistaa vielä parin tovin verran isänmaallis-universaali talviaurinko, joka kutsuu sen asukkaita vaaliuurnille. Ja vähintään yhtä kaunis kuin päivä on sinun äänesi, joten jos nuokut siellä missä ikinä oletkin koneen äärellä nukahtamaisillasi, niin tiedäkin mitä tulee tehdä!

Vaihtoehdot ovat kolme ja kolme kertaa kolme.

(Itse äänestin ennakkoon, jotta en laistaisi kansalaisvelvollisuudestani enää toistamiseen.)


(0) kommentoi

24.1.06

 

Vaihteen vuoksi 2

Jarin ratkaisu on oikea. Tetraedri!

[Klo 19.12: Kaunein tapa toteuttaa ratkaisu olisi rakentaa neliapilan muotoinen rata, jossa on keskellä silta. Arvelisin, että Tiedemiehen pojalla itsellään on ennen pitkää sellainen]


(0) kommentoi
 

Vaihteen vuoksi

Ratkaisuehdotus ratapähkinään:

(0) kommentoi

20.1.06

 

Sananlaskujen oikeisto ja vasemmisto kevythegeliläisen luupin alla

Kenen leipää syöt sen lauluja laulat. --- Älä pure ruokkivaa kättä!

Keksikääpäs huviksenne sananlaskupari, joka määrittelee oikeiston ja vasemmiston eron selkeämmin kuin tämä! Sanontaa "purra ruokkivaa kättä" voi käyttää tietysti myös vasemmistolaisin tarkoitusperin, ja "Ei koirakaan pure ruokkivaa kättä" on poliittisesti ambivalentti lause, mistä pääsemmekin ajatukseen vasemmistolaisuudesta jonkinlaisena vallitsevan järjestyksen kyseenalaistamisena, radikalisointina, karnevalisointina ja nurin kääntämisenä. Tällä perusteella - ja myös sananlaskuesimerkin valossa - vasemman ja oikean välillä vallitsee nimittäin tietty epäsymmetria: edelleen nurin käännetty vasemmistolaisuus (alas marksistis-leninistinen negaation negaatio!), joka ilmenisi muodossa "Laula sen lauluja, jonka leipää syöt" tai "Nuole ruokkivaa kättä!" (sikäli kuin niin voisi sanoa ilman ironiaa), ei olisi enää alkuperäistä (mitä ikinä se voisi ollakaan) rehtiä oikeistolaisuutta vaan jotain muuta, pahimmillaan totalitaarista terroria ja lievimmillään postmodernia kyynisyyttä, hieman Niinistön vaalikampanjan tyyliin.

Oikeisto-vasemmisto-synteesin tavoittelua ja poliittiselle kulttuurillemme ominaista keskusta- ja konsensushakuisuutta ilmentää hyvin sanonta "Olemme kaikki samassa veneessä", mutta tämä vastakkainasettelun ylittämispyrkimys luiskahtaa helposti juuri edellä kuvatun tapaiseksi "negaation negaatioksi" ja ideologiseksi terroriksi. Esimerkkejä tästä riittää: agraarifasismi, demarien yksinvalta, suomettumisilmiöt, rahan teologia, militarismi, ekofasismi... Todennäköisesti kaikilla nykyisillä poliittisilla aatteilla on takanaan yksi tai useampi tällainen totalisoiva käänne, todellinen tai mahdollinen. Näin meidät on rokotettu ääri-ilmiöitä vastaan ja vihitty yhteiseen ja liki yhtäläiseen poliittiseen kyynisyyteen.

[Edit. klo 23.10, 3.15]


(0) kommentoi
 

Incipit

Koetan vastaisuudessa lukea kaikista vastaantulevista kaunokirjallisista teoksista ensimmäisen lauseen tai pari, kolme. Kirjastossa tai kirjakaupassa systemaattisesti harjoitettuna tämä tapa saattaisi olla oudoksuttava mutta kenties sitäkin toimivampi: Alkulause kertoo aloittamastaan teoksesta aina jotain, ja alkujen luku toimii alitajuisena valmistautumisena Bulwer-Lytton -kirjoituskilpailuun, johon osallistuminen on väikkynyt mielessäni sitä tiuhemmin, mitä taajemmin huomaan sanojeni menneen virkkeiden pidentymisen myötä spontaanisti solmuun.

(0) kommentoi
 

Vuo datan

Sietämätöntä. Pää repeää. Tämä ei ole tapaistani. Ei ollenkaan. Olen nimittäin tottunut harkitsemaan ja välttämään kliseisiä ilmaisuja, mikä muuttuu sitä vaikeammaksi mitä vaikeampi on hillitä itseään. Eikä se itsehillintä nytkään vaikeaa ole, en vain ymmärrä, onko siinä mieltä, kun se pieninäkin pisaroina näyttää johtavan toimintakyvyttömyyteen - motiivien ollessa tarpeeksi ristiriitaiset.

Toisten temperamenttierot imeytyvät minuun miltei hallitsemattomasti ja synnyttävät humoraalisen epätasapainon, jonka naurettavuus valkenee minulle aina hitaammin kuin toisille. Teen ilmeisesti itsestäni aina jotenkin pellen; ilmeisesti minulla ole persoonallisuutta; ilmeisesti en osaa ottaa vastuuta, vaan päädyn kiukuttelemaan kuin pikkulapsi ja suuntaamaan itseeni mielivaltaisia syytöksiä, kun tiedän haukkuvani toisissa aina väärää puuta, etsiväni vääriä asioita - harkitsematta tai liikaa harkiten, yllytettynä, pelokkaana ja epäkypsästi. Väärä puu olen tietenkin itsekin: sellaiselta, joka suuntaa aggressiiviset tunteensa itseensä käsittelemättä niitä mitenkään paremmin, jää moni asia oppimatta. Olisi suurenmoista oppia elämästä yhtä ja toista, mutten kestä niitä kaikkia ajattelemattomuuksia, joita opintielläni kohdistan toisiin, vaan rankaisen [niistä] itseäni kahta ankarammin. Olen aina ollut itselleni Se Jonka Tulisi Jo Tietää Nämä Asiat - olisiko metodisesta sinisilmäisyydestä siis apua, vai veisikö se lopullisesti sen vähäisen uskottavuuteni, jota olen koettanut varjella kaikissa pikkunäppärissä sanankäänteissäni?

En yhtään tiedä kenelle raivoaisin, koska miellän, että vastuu on yksin minun. Nähdäkseni [Ymmärtääkseni] eksistentialistin helvetti on toiset ihmiset siksi ja vain siksi että he ovat toisia.

Olisi kasvettava epäterveestä vastuunotosta terveeseen. Pitäisi lakata repimästä itseään ihmisten välissä, ja pilkan logiikka täytyisi tuntea, ettei tyhmyyksissään ivaisi itseään hengiltä.

Täytän kohtapuoliin 33, ja vaikutan niin itsestäni kuin toisistakin pikkupojalta, jonka elämä on tuskin alkanut.


(0) kommentoi

19.1.06

 

Hämmennyksen kauhistus

Elämässä ei lue, mistä päästä se pitää avata.

Tunnisteet: ,


(0) kommentoi

18.1.06

 

Ajatuksen akanvirrassa

Valitettavasti tunnen molemmat osapuolet liian hyvin.

Tunnisteet: ,


(0) kommentoi
 

Rintamalinja kääntyy kirjoitussuuntaan

Teidän Armonne käy vaivatta vääryydestä.

Tunnisteet: ,


(0) kommentoi

17.1.06

 
On pakko ruveta oikopäätä keski-ikäiseksi
runoilijaksi.

Tunnisteet: ,


(0) kommentoi
 
Jokin siinä itsekunnioituksessa vielä jarruttelee sitä luomisvimmaa.

Tunnisteet: ,


(0) kommentoi
 
Tekeekö mieli
työtä lain vaiko
koko ajan?

Tunnisteet: ,


(0) kommentoi

16.1.06

 

Paperisääli

Tunnisteet: ,


(0) kommentoi
 

Vaalisalaisuus

Kun pienenä poikana kysyin vanhemmiltani, ketä he äänestivät vaaleissa, he kieltäytyivät vastaamasta vedoten vaalisalaisuuteen. En osaa sanoa, pelkäsivätkö he, että kertoisin toisille lapsille, sillä perheemme poliittisissa mielipiteissä ei ollut mitään erityisen poikkeavaa, enkä varsinaisesti ollut tekemisissä toisten lasten kanssa, aikuisten pikemmin. Joka tapauksessa politiikka oli perheessämme lapsen näkökulmasta tabu, kuten raha ja työkin sekä isälleni uskonto. Äitini sisaren, rakkaan, nyt jo edesmenneen, tätini kanssa liimailin kerran Raino Westerholmin (krist.) vaalijulisteita maitolaitureihin.

Luin viime viikolla pikku-uutisen: nuoruuteni maisemissa oli kaadettu traktorilla vaalimainos. Paheksun syvästi vaalien häirintää, mutta pystyn jotenkin eläytymään moisen kolttosen takana mahdollisesti kummittelevaan ikokonklastiseen impulssiin: ehdokkaiden hävyttömässä naamarivissä on jotain, mikä loukkaa pohojalaasta sieluani eli sitä persoonani vanhakantaista osaa, jota voi ilkeästi nimitellä agraarifasistiseksi.

Kaikella kunnioituksella, se loukkaa jollain tavoin samansuuntaisesti kuin Mannerheimintiellä yllättäen paikalle ilmestyvä aiemmin tuntematon kaverin kaveri saattaa loukata kaksvitosta minua ottamalla korostetun rennosti puheeksi kulahtaneisiin maksullisiin naisiin kohdistuvan intressinsä, jonka hän uskoo voivansa jakaa kanssamme: Ei ei, tällainen tilanne ei ole mahdollinen, en kuulu tänne, on paettava välittömästi.

En oikein kyennyt innostumaan presidentinvaalien ensimmäisestä kierroksesta. Suoran kansanvaalin banaalius vahvisti perimmäisen poliittisen kodittomuuteni tunnetta, ja valintani kohdistui lopulta oikeasti läheiseen henkilöön: ohitin äänestyspaikan ja jatkoin sovittuun kohtaamispaikkaan, jotta en myöhästyisi liikaa. Palattuani alkoi kaduttaa.

Tunnisteet: ,


(0) kommentoi

15.1.06

 

Sama skannerin laulu

Tunnustuksia, aforistisia lauseita ja nopeasti piirrettyjä ihmishahmoja: pelkäänkin vaikuttavani jälkijättöiseltä ja lällyltä versiolta Henrik Tikkasesta! Kaikki tämän viikonlopun kuvat ovat raapusteluita yhdeltä ja samalta luennolta, tai niin luulisin, kenties vuodelta 2003 tai 2004. Skannatulla A4-liuskalla on yli kahdeksankymmentä hahmoa (likimain saman verran kuin ns. elävässä elämässä tapaamiani bloggaajatoverreita). Kuvien digitointi ja julkaisu vaatii selvästi enemmän aikaa ja huomiota kuin niiden piirtäminen.

Tunnisteet: ,


(0) kommentoi

13.1.06

 

Tunnisteet: ,


(0) kommentoi
 

Tunnisteet: ,


(0) kommentoi
 

Tunnisteet: ,


(0) kommentoi
 

Tunnisteet: ,


(0) kommentoi

12.1.06

 

Tunnisteet: ,


(0) kommentoi
 
yö jatkuu

näinä ahtaina tunteina


(0) kommentoi
 

Tunnisteet: ,


(0) kommentoi
 

Sosialistuminen

Minkä ihmeen takia olisin ollut lapsena tai nuorena sosiaalinen? Sana "sosiaalisuus" kuulosti sosialismilta, sosiaalitoimistolta ja kalseilta vierailta tädeiltä.

(0) kommentoi

11.1.06

 

Muistilapuilta 3: Kaunis ongelma

Koetan pitää erilaisia mahdollisuuksia auki pitempään kuin olisi järkevää. Tämä on yksi helmasynneistäni.

Siitä on ehkä jo kaksi vuotta, kun kokeilin viimeksi pelata gota, peliä, jonka formaalinen ja aistimellinen täydellisyys ruokkii minussa pikemminkin matemaattis-esteettisen kontemplaation tarvetta kuin raakaa kilpailuviettiä. Aloittelijana hallitsen jotenkuten alkupelin, jossa kivien asetteluun liitty vielä varovaisia, vakiintumattomia mielikuvia, ja jossa voi ajatella oman moyon asettuvan rakenteilla olevan ketjun kummalle puolelle tahansa. Mutta pelin vääjäämättä edistyessa lupaukset on lunastettava ja suunnitelmat on konkretisoitava: haihattelun hinta lankeaa maksuun, kun alustavasti vallatut alueet alkavat hajota, yhtyä ja paaluttua vähitellen lopullisille paikoilleen. Strateginen kypsyys ja taktinen oveluus mitataan kivi kiveltä. Tämä vaihe on kuitenkin ohi yllättävän nopeasti: kun tilanne kahden harjaantuneen pelaajan välisessä pelissä näyttää aloittelijasta vielä avoimelta ja sekavalta, ovat pelaajat jo päässeet yksimielisyyteen voittajasta, ja pelin tiedetään päättyneen pisteen tai parin naurettavaan eroon - tai kuten Yhdysvaltain presidentinvaalien, toisen ehdokkaan täpärään voittoon yhdessä, korkeintaan kahdessa ratkaisevassa osavaltiossa.

Markku Jantunen valisti, että tesuji on kuin polkupyöräilyä: sitä ei opi kuin harjoittelemalla. Valitettavasti olen erittäin laiska harjoittelemaan mitään tieten tahtoen. Olen epäillyt, että jaksan jatkaa tätä kirjoitusharjoitustakin vain siksi, että minulla on teidät, hyvät lukijani, joille hihkua: "Katsokaa, ilman käsiä!" sitten kun olen päässyt sille tasolle.


(0) kommentoi
 
Tulkinta väärentää tunteen ja tunne väärentää tulkinnan. Näin toimii ilmaisukone.

(0) kommentoi

10.1.06

 

Muistilapuilta 2: Ettäkö miltä kuul

Paljon olisi viimeistelemättä. Ikävää.

Ei kaikkea tarvitse kirjoittaa auki, jääkööt elliptisiksi, koetan ehdottaa itselleni, jolla on koko Saarikosken runous yksissä kansissa (on siinä sen tekstissä töyssy jos toinenkin, mutta miksi se kirjoitti noin vähän runoja, kun kumminkin kuulosti itseltään). Osaan toki imeä asennetta siitä ja vieroksua asiatekstiä.

Muija, ah se sisäinen, jaksaa heristää sormea: On teennäistä jättää kesken. Se osaa ihmetellä kädet puuskassa, kyljillä, lanteilla moista väsyneisyyttä, jossa siinäkin on jotain välittynyttä, väljähtänyttä viiskytlukulaisuutta, sellaista että jakkejäyhä lättähattu nojaa nortti suussa portinpieleen sanoo peräti hohhoijaa - mitään jaksa virkkaa. Virkata, muodostaa virkettä, tarkoittaa, selittää jotain vaikka vähät välittää.

Entä jos minä vain ajattelen niin tai näin? Kaipa niin, aika ajoin. Saanpa ainakin jotain Aikaan, myöhään vaikka ei kaikkea milloinkaan. Ja tässä kuten tuossakin vaiheessa on aina mukava havaita olevansa altis vaikutuksille, pelkille sanoille.

Kielelläpä voi tehdä mitä tahansa, kenenkään estämättä. Ulottuvaiset huulet mahdollistavat juomisen suoraan lähteestä.

Johan pahan kerran löpisin.


(0) kommentoi
 

Muistilapuilta 1: Runoanalyysi

Tämä merkintä aloittaa sarjan, jossa julkaisen aiemmin syystä tai toisesta keskeneräisiksi jääneitä kirjoituksia.

Vielä ei ole se aika vuodesta, jolloin keskustelu ylioppilastutkinnon vaatimuksista on kiivaimmillaan Helsingin Sanomien yleisönosastolla, mutta katson, ettei näin vanhaa aihetta maksa sitoa sesonkiin. Tuossa keskustelussa olen vuosien varrella havainnut ainakin kahdesti erään kummeksuttavan ilmiön, jossa mielipidekirjoittaja, todennäköisesti äidinkielen opettaja, perää ja tähdentää runoanalyysia kaikista niistä asioista, joiden hallintaa ylioppilaskokeen tulisi testata. Onko kenelläkään tarkempaa tietoa tapauksesta?

Jo ensimmäinen kerta jäi mieleen, sillä se sai nuoren mieleeni levottomaksi: ei minulle opetettu koulussa mitään runoanalyysia! Yleissivistyksestäni puuttuu siis olennainen elementti, jokin tärkeä mutta minulta salattu taito, olletikin jalo kuin geometria tai reaalianalyysi. Aivan kuten unissani esiintyvät kirjat ovat täynnään ohittamattomia vastauksia kysymyksiin, joita en ole edes älynnyt kysyä.

Google-haun perusteella runoanalyysi paljastuu taidoksi vastata enemmän tai vähemmän systemaattisesti kysymyksiin, jotka ovat suurimmaksi osaksi niin tyhjänpäiväisiä, etten kieltämättä ole älynnyt kysyä niitä. Esimerkiksi klassisen metriikan salaperäisimpiä hienouksia ei tarvitse tuntea; sen sijaan riittää, että oppilas kirjoittaa latteanlavean raportin runossa esiintyvistä poeettisista kuvista ja keinoista, ikään kuin hänen täytyisi selittää vitsi - ja siten laatia pitkitetty ja nöyryyttävä tunnustus omasta yksinkertaisuudestaan: Onko olemassa parempaa keinoa vieroittaa nuori runoudesta?

Kaltaiselleni haihattelijalle suomalainen arkipäiväistämismentaliteetti on arvoitus. Se on jonkinlaista käänteistä karnevalismia, jota en tunne tarpeeksi hyvin: tässäkin esimerkissä saattaa olla kyse kyynisten kirjailijoiden ja toimittajien sisäpiirin vitsistä, lasten narraamisen perinteestä.

Syttymisvaaran hallinta mahdollistaa maailman kuivimman huumorin esimerkkikaavakkeineen (sääli, etten enää löydä linkkiä; no, vitsi olikin varmasti huono) ja merkityssuhdekaavioineen. Runoanalyysiarvoituksen vastaus lienee ylioppilastutkinnon vanha päämäärä - virkaura; ja onhan sama taito tarpeen toimihenkilöllekin: kun mapittaa runon, mapittaa mitä tahansa.


Mikäli oikein muistan, olen käynyt Kosmoksessa yhden ainoan kerran. Miehistä seuruettamme hallitsi Käymälöitsijä, joka panamahatussaan ja hyväntuulisena luki runojaan. Viereisessä pöydässä istui arvokas rouva, joka eräässä vaiheessa nousi paikaltaan. kätteli ystävääni ja esittäytyi: Orvokki Autio, kirjailija. Hieman häkeltynyt runoilija joutui myös esittelemään itsensä: ainut epiteetti, jonka hän itselleen keksi, oli "idealisti".

Tunnisteet:


(0) kommentoi

9.1.06

 
A state consists of individuals; an individual consists of states.

(0) kommentoi
 
Vähitellen väistyvässä talvisessa pimeydessä, jossa olen koettanut muistella menneitä, olen ollut taas tyhmääkin tyhmempi. Tekstini on hajonnut pieniksi palasiksi kuten joskus aiemmin, ja lauantain vastaisena yönä sain yhtäkkisessä puhdistusinnossani rikki myös langattoman näppäimistöni: se ei selvästikään kestä vettä; turvallisempi vaihtoehto olisi ollut irrottaa näppäinhatut. Näin epäkäytännöllisen henkilön taitaisi olla paras lukea filosofiaa. Mutta ensiksi on tutkailtava menneisyyttä.

Surkuhupaisa tarina filosofian opiskelusta, osa 1

Veloena, Tris, Hurina, Matti ja Eufemia ovat ehtineet kertoa elämästään filosofian opiskelijoina laajasti ja seikkaperäisesti. Liityn mattimyöhäisenä mukaan. Ovatkohan traumani syvempiä?

Aloitin teoreettisen filosofian opintoni Helsingin yliopistossa armon vuonna 1992 samaan aikaan arkkitehtiopintojeni kanssa, märkäkorvaisena maalaislukion kasvattina, joka ei ollut lukenut koulussa filosofiaa mutta joka oli nähnyt inspiroivan tv-dokumentin Wittgensteinista.

Vaikuttaa siltä, että tästä muistelusta tulee väistämättä haparoiva, hajamielinen ja sentimentaalinen kertomus aivan eriskummallisesta hoipertelusta ja hairahtelusta. Saadakseni muistoilleni tukea olen koettanut valmistautua lukemalla joitain vanhoja Minervan pöllöjä, joista löytyy aarteiden ohella monia sellaisia hämmentäviä merkkejä sellaisista toisten opiskelijoiden asennemaailmoista, jotka yhä kiehtovat mutta joiden sisälle en päässyt ja joiden suhdetta filosofiseen keskusteluun en osannut hahmottaa silloin joskus - enkä osaa oikein vieläkään.

Kovin vähiin vihjeisiin perustui harrastuneisuuteni noina menneinä epämääräisinä vuosina: luin liian vähän ja luotin nokkeluuteeni liikaa. Bluffasin siis, mutta lähinnä itseäni. Kuinka paljon aikaa ja jälkiviisautta lopulta tarvitsen sen hahmottamiseen, mikä on olennaista ja huomionarvoista ja mikä ei? Tahdottomuuteni ja masentuneisuuteni suuri suunnattomuus varjostaa muisteluitani yhä, ja saan sikäli alati pelätä, että selvityksen sisältö jää silkaksi itsesääliksi. Näyttää siltä, että mielenkiintoni filosofiaan oli oleilua sellaisessa tilassa, jossa kaikenlaiset innostavat sisällöt unohtuvat nopeasti (abstraktioiden purkaminen ja uusien rakentaminen on lasten leikkiä, kun niihin ei liity mitään sitoumuksia) ja jossa mieli siis saattaa kiinnittyä ainoastaan siihen, mikä näyttäytyy pakottavan, tyhjentymättömän kielteisenä eli missä ajattelu kohtaa kuolemansa (Cowards die many times before their deaths*, arvokas kokemus sekin, eikö vain). Filosofia akateemisena instituutiona oli minulle eräänlainen pienoisnäyttämö, jossa tuollainen hedelmätön tila eli hengen velttous eli kypsymättömyys (josta uloskasvamista depressiiviset ja fobiset reagointitapani ovat hidastaneet mielettömästi) voi tekeytyä (itse)kriittisyydeksi, uteliaisuudeksi, älylliseksi rehellisyydeksi, terveeksi skepsikseksi tai aivan miksi viisastelevan omahyväisyyden muodoksi tahansa. Mutta näytelmää ei ole ilman toisia näyttelijöitä, eikä elämä näyttämöseurueessa ei suinkaan ole niin huoletonta kuin miltä se uteliaasta ulkopuolisesta saattaa näyttää. Niinpä tein itsestäni vierailevan tähden. Tulin satunnaisesti paikalle, keekoilin aikani, lausuin vuorosanani ja poistuin mitättömyyteen.

Se, mikä näyttää toisinaan säpsähdyttäneen Pöllönkin lentoon (ehkä vielä tarjoan tätä tarinaa kroonisesta juttupulasta kärsivälle jossain deblogifioidussa muodossa), on yllättävä sosiaalinen paniikki, jolle filosofian opiskelu näyttää suorastaan altistavan...

Jatkuu sikäli kuin mahdollista osassa 2.


(0) kommentoi

7.1.06

 
Kävisikö "minkä taakseen jättää, sen edestään löytää" neuvoksi sille, joka vanhoja muistelee?

(0) kommentoi
 

Mahdollinen ratkaisu

Se toimiva kommunikaatiotapa, eikö se ole ihan lähellä, vain toisen päässä? Miten vapaamuotoinen yhdessä ajatteleminen institutionalisoidaan? Onko bloggaus se menetelmä vai jokin muu? Koska aloitetaan?

Hahmotetaan joukko avoimia kirjeitä, joihin amatööritoimittajat toimittavat uutta aineistoa esimerkiksi päivittäin: toimittaja prosessoi kokemustaan aina päivän (tai kuukauden, viikon, tunnin tai minuutin) verran ja tulostaa tekstin; toimittajan voi myös nähdä liikkuvan tilassa ja asettuvan paikalle, jossa hän mieltää toimitustyönsä hedelmällisimmäksi. Hahmotetaan seuraavaksi blogosfääri halutunlaiseksi pinnaksi tai verkoksi, josta päivityskierros päivityskierrokselta, aihe aiheelta, näkökulma näkökulmalta (ikään kuin holografisesti) vaihteleva tulkinta-, relevanssi-, aktivaatio- ja vaikutusspektri voidaan analysoida milloin vain ja ilman häiritseviä teknisiä havaintomenetelmiä, sillä kirjallinen aivotoiminta eroaa päänsisäisestä sikäli, että se jättää itsestään dokumentteja.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että laajentuva ajatusten vaihdanta on parasta, mitä yhteiskunnalle voi tapahtua. Kommunikoivassa maailmassa sorto ja väkivalta paljastuvat häiriöinä vuorovaikutuksessa.


(0) kommentoi

6.1.06

 

Kourallinen dokkareita

Aivomassaa linkittää Googlen videotarjontaan.

(0) kommentoi
 

Oman luvan viipyessä

"Äiti, mitä minä tekisin?" Niin minä muistan kysyneeni. Tai muistan kerrottavan, että kysyin. Onhan se hellyttävä muistolause, tyypillinen tietylle iälle, josta on yli neljännesvuosisata. En muista, mitä äiti saattoi vastata, mutta minusta kasvoi äkkiä kärsivällinen: en ole pahemmin ehtinyt kysyä enkä tehdä. Olen joskus ihmetellyt, mistä on kyse. Opin kai kyselemään itseltäni, loputtomasti.

Entä sitten? Nähdessäni toisten valokuvia alan taas surra: melankolikon kilahdus, aina sama vakionotkahdus, sukimaton puhdastunnepuhdas, ohut hapara rumahko mustavaharojahdus. Odottakaa niin kokoan itseni näistä sanoista.

Muistan kellon. Sen alle jää luvan pyytäjä, ei kiellon. [15.1.] Luvan pyytäjä jää sen alle, ei kiellon. [Kiitos Veloenalle korjausehdotuksesta. Ambivalentit lauseet ovat haastavia kirjoitettavia.]


(0) kommentoi

5.1.06

 
Liityin aforismiyhdistykseen.
(Suvaitsinpa? Tärkeänäkö?)
Seura vaikeni.

(0) kommentoi
 

Moninaisuudesta

Ponnistettuaan uuteen vuoteen jotenkin blogiteknisesti väärällä jalalla alkavat rakkaat kirjaimeni valua taas hitaasti ja epävarmasti mutta nöyrästi ruudulle, kuten niiden määrä on. Kirjaimet ovat laumaeläimiä ja ne toimivat vain yhdessä toisten kirjainten kanssa. "Ihminen on laumaeläin ja moraalifilosofia meni vuosituhannet täysillä päin seinää kun kuvitteli, että luontaisilla taipumuksilla olisi mitään tarkoitusta tehdä elämästä miellyttävä. Nykyään tiedetään paremmin."

"Todennäköisesti vaistot ovat muokkautuneet enemmän yhteisön diversiteetin kuin lihayksikön etujen maksimoimiseksi", kirjoittaa siis Lentävä juusto merkinnässään, joka on valitettavasti hieman hämärä ja epäolennaisen vahingonilon sävyttämä. Kirjoittajan perusväittämä lienee kuitenkin, että ihmisyksilöiden tarpeiden välillä on pienempiä eroja kuin käyttäytymistaipumusten ja että näin ollen jälkimmäiset ohjaavat meitä suurempaan erilaisuuteen ja eristäytymiseen kuin mikä olisi itse kullekin hyvästä.

Modernisaatiokehitys päästi erilaisuuden hengen pullosta, eikä sitä saada sinne takaisin, ajattelivatpa taantumuksen kätyrit mitä tahansa. Jälkiteollinen markkinamekanismi pyrkii ulosmittaamaan ihmisten moninaisuudesta kaiken hyödyn ja jättää yksilöt yksin eksentrisyyteensä.

Tuollaisten yhteisön diversiteettiä vahvistavien mutta yksilölle vahingollisten viettien syvällisimmällä tavalla ristiriitainen vaikutus lienee se, että ne olletikin vahvistavat kunkin yksilön omalaatuista tapaa merkityksellistää asiat mutta tätä kautta heikentävät yksilön kykyä ymmärtää omaa parastaan. Tämä tarpeita koskeva hairahtuvaisuus antaa tilaa uskonnollisille, poliittisille jne. hyväksikäyttäjille, jotka ovat tietävinään paremmin. Liberaali ideologia ei tunnusta tätä yksilön preferenssien harhaisuutta, ja konservatiivinen ideologia tarjoaa lääkkeeksi vain samaa vanhaa myrkkyä.

Silti näyttää siltä, että yksilöitä erottavien ja yhdistävien tekijöiden välille voi ainakin hetkittäin syntyä sopu (a) rakkaudessa, (b) ystävyydessä ja (c) kulttuurisessa vuorovaikutuksessa. Tämän toivon pitää riittää.


(0) kommentoi

2.1.06

 

Lauseet alennuksessa

Tunteet ovat harhaa, paitsi inho.
Täkäläinen olisi paratiisissakin inhorealisti.

(0) kommentoi
 

Alkoi vuosi kuusi

Kuuluimme, kuulukeuduimme vastaanottaja-isiin.

Tunnisteet:


(0) kommentoi

1.1.06

 
Aika
toivottaa
onnellista
ja hyvää
uutta
vuotta
2006!

(0) kommentoi